Pelon maantiede valkokangas

Kiinnostavin uusi elokuvantekijämme Auli Mantila jatkaa vahvojen naisten parissa. Edellinen ohjaus, menneen vuosikymmenen tärkeimpiin suomalaisiin elokuviin kuuluva Neitoperho käsitteli viehättävän monimielisesti ja omaperäisesti naisen oikeutta negatiivisten tunteiden näyttämiseen ja aggressioon Saman aiheen parissa jatketaan nytkin. Alleviivaamaton älykkyys on jälleen läsnä, mutta omaperäisyydestä on hiukan jouduttu luopumaan. Pelon maantiede on fiksu, pohdiskeleva ja kypsä. Se on myös hiukan kylmä ja aika tuttu.

Aiheena on nyt yhteiskunnan kasvava väkivaltaistuminen. Joukko nuoria naisia on kyllästynyt naistenhakkaajiin ja raiskaajiin. He ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja alkavat antaa takaisin. Elokuva seuraa sekä kettutyttöjä pari astetta radikaalimman ryhmän keskinäistä dynamiikkaa ja toimintaa että poliisin toimia heidän kannoillaan. Erityisen pahaan välikäteen joutuu Tanjalotta Räikän oikeushammaslääkäri Oili Lyyra. Tapahtunutta rikosta pitäisi poliisin apuna ratkoa, mutta oman siskon, Lauran (Anna-Elina Lyytikäinen) toimista ei ole täyttä selvyyttä. Leea Klemola on nytkin tärkeässä ja ambivalentissa roolissa tohtoriksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja "pelon maantieteestä" väittelevänä Maaru Tangina, joka saattaisi soveltaa teoriaa myös käytännössä.

Pelon maantiede perustuu Anja Kaurasen samannimiseen romaaniin, joka sai muutama vuosi sitten aikaan pienen kirjallisen sodan. Mantilan elokuva tuskin tulee erityisesti kuohuttamaan. Aihe on kyllä arka, mutta käsittely pysyy rikosgenren rajoissa. Romaanissa monia hermostuttanut fiktion ja kuvitteellisen tieteellisen tekstin sekoittelu on siististi oikaistu.

Naisten poliisielokuvaa?

Pelon maantieteen katsominen on hämmentävä kokemus. Tarina soljuu sujuvasti, ja päähenkilöt tulevat lähelle. Jälki on efektejä myöten komeaa. Mantilan elokuva näyttäisi oleva velkaa englantilaisille fiksumman pään poliisisarjoille tyyliin Fitz ratkaisee, tai vaikka ruotsalaisille Beck-elokuville. On yhteiskunnallista kipupistettä hiertävä, hieman teoreettiselta maistuva rikos, on näppärä juoni, jonka avulla ongelmakohtaa saadaan älykkäästi käsitellyksi. Hauskaa sinänsä, sujuvia suomalaisia poliisielokuvia ei ole liiaksi.

Keskeisin ero ainakin mainitsemiini, itselleni tutuimpiin esikuviin on naisten nostaminen etualalle. Naisista saadaan enemmän tietoa, ristiriitaisiakin luonteenpiirteitä tulee esille. Heihin on helppo samastua. Nyt puolestaan miehet on jätetty taka-alalle, taustoittamattomiksi yhden ominaisuuden hahmoiksi, vaikka Pertti Sveholmin veemäinen autokoulunopettaja ja Sulevi Peltolan upea merentutkija hyvin hauskoja ovatkin. Naiset kommunikoivat ja riitelevät ryhmässä, miehet puhuvat samassa huoneessakin toisilleen kännyköillä. Oilin ärsyttävän tunnevammainen poliisiheila Eero Harakka (Kari Sorvali) vaatii shokin partaalla huojuvalta naiseltaan "vähän kohtuullisuutta".

Koston kahdet kasvot

Oman käden oikeutta (muun muassa) käsitteli toinenkin viime vuoden kotimainen ensi-ilta, Veikko Aaltosen Rakkaudella, Maire. Mairessa henkilöityi koston hulluksi tekevä vimma, raivon vahingoittava sokeus. Pelon maantiede sopisi vasta-argumentiksi samaan väkivaltakeskusteluun olematta silti mikään Aaltosen elokuvan yksinkertainen antiteesi. Jokaisella on oikeus vaatia kunnioitusta, kenelläkään ei ole oikeutta olla Sveholmin hahmon kaltainen mulkku. Ulkona on voitava liikkua pimeällä. Jos ja kun poliisia usein kiinnostaa jokin ihan muu kuin uhrien auttaminen, on kai voitava tehdä muutakin kuin alistua.

Turha pelottelu väkivallan uhalla tai pelon maantieteellä on sietämätöntä. Sellainen lisää lopulta vain yhteiskunnallista eristäytymistä, pelkoa - ja valtuuksia valvontaan viranomaisille. Silti Pelon maantiede ei mielestäni pelottele turhaan. Kipupiste on oikeasti olemassa, yhteiskunta voisi olla naisille turvallisempi.