Pelon maantiede kotikatsomo

Auli Mantilan Pelon maantiede on hämmentävän hyvä elokuva. Ensimmäisellä katsomiskerralla suurin osa sen finesseistä lipuu ohitse huomaamatta, mutta toinen ja kolmas kerta sanovat jo toden. Kun pelkällä ulkoisella tasolla elokuvan juonenkäänteet, henkilöhahmot ja muut pinnallisuudet on sisäistänyt, voi rauhassa uppoutua sen audiovisuaaliseen ilmaisuun, jossa riittää niin syvyyttä kuin tilavuuttakin. Mantila on panostanut "uus-godardilaiseen" kuva-, ääni- ja liikeilmaisuun paljon. Ja kun tarinaa vievät eteenpäin hommansa hallitsevat näyttelijät, tulee katsomiskokemuksesta väkisinkin nautinnollinen.

Mantilan keskushenkilö on hammaslääkäri Oili Lyyra (Tanjalotta Räikkä), jonka ahdistuneen eleettömät kasvot heijastavat hienosti aivan katsojan huomaamatta kiristyvää tunnelmaa. Oili on ihan onnellinen: hänellä on jännittävä työ apuna vainajien tunnistamisessa, rehti ja sivistynyt poliisipoikaystävä (Kari Sorvali) sekä messevä kämppä, joka tarjoaa jos jonkinlaista kulmaa ja pintaa kameran nuoltavaksi. Suhde Laura-siskoon (Anna-Elina Lyytikäinen) on kuitenkin suorastaan puberteettiseksi jämähtänyttä valtataistelua, eikä Oilin pomotus ainakaan helpota Lauran jo ennestäänkin sotkuista ongelmavyyhteä.

Oili on saanut selvitettäväkseen Helsingin rannikolta löytyneen vesivainajan henkilöllisyyden. Myös poikaystävä Eero ratkoo samaa ongelmaa. Elokuvan alussa Laura esittelee Oilin ystäväjoukolleen, joka päivällisen kylkiäisenä paneekin Oilin lujille. Itsevarman, kiihkeänhallitun ja salaperäisyyttä huokuvan johtajahahmon, Maaru Tangin (Leea Klemola) kysymykset jäävät pistelemään ilmaan paitsi Oilin, myös katsojan päässä. Aluksi vyyhti tuntuu purkautuvan työn kautta, mutta tilanteiden rullatessa eteenpäin katsoja hiffaa, että kaiken takana onkin - nainen, monta naista.

Kaiken minkä? Hyvityksen, tasoituksen, opetuksen, kostonkin miehille. Mainio rooli on Pertti Sveholmin esittämä niljake autokoulunopettaja, joka yrittää iskeä kyntensä viattomana pitämäänsä koulutyttöön (hurmaava Elsa Saisio). Rainer-setä ei ole koskaan nähnyt tytöille tolkuttamassaan "terveen pelon" tunteessa mitään kyseenalaista. Onhan selvää, että jos ei osaa eikä uskalla, on parempi pysyä poissa koko kentältä, rohkeiden ja reippaiden (=miesten) tieltä. Seksistinen argumentointi on elokuvassa kouraisevaa, kuvottavaa, kuohuttavaa - ja niin tuttua. Vaikka naisjoukon tekoja olisi vaikea hyväksyä, ei niitä motivoivia ajatuskulkuja ole mahdollista sivuuttaa.

Oilin elämän keskeinen huolenaihe on Laura, jonka pahoinpitely sekoittaa myös hänen oman maailmansa. Vähitellen naisjoukosta tulee yhä keskeisempi tekijä niin Oilin elämässä kuin itse elokuvassakin. Tämä murros, jonkinlainen "tietoisuuden esiinmurtautuminen" on kuvattu sekä tilanteiden että henkilöhahmojen kehittelyn tiivistymisenä ja samalla rakoilemisena. Elokuva kertoo kriisistä niin henkilötasolla kuin yhteiskunnallisessakin kontekstissa; eräänlaisesta kehityskulusta, joka vain rapauttamalla voi rakentaa. Ratkaisevaksi hahmoksi tässä prosessissa nousee Maaru, joka kuvataan usein kiinnostavasti etäännytettynä, television haastatteluohjelmassa tai luentoa pitämässä jättiscreenillä.

Oili, joka on halunnut pysyä erossa ongelmista ja vieraannuttaa itsensä päivittäin työssään kohtaamistaan hirveyksistä tuleekin vedetyksi mukaan toimintaan paljon kouraisevammin kuin kukaan muu. Oili ja Maaru, samalla tavalla hillitynhallitut naiset, joissa sisällä kuohuu ja kohisee tutkimattomia putouksia paitsi konfliktoivat, myös jollain tavalla täydentävät toisiaan. Elokuvan kaari onkin tiivistettävissä näiden kahden naisen elämänkulkuihin: tukahdutettuun suruun vs. julkituotuun vihaan, muista huolehtimiseen vs. muista irtautumiseen, passiivisuuteen vs. aktiivisuuteen, itsensä piilottamiseen vs. itsensä esittelemiseen... Loppujen lopuksi Mantila tuntuu vihjaavan, että nämä ulkoisesti erilaiset naiset ovat samaa maata. He ovat ihmisiä, joita yhdistää kamppailu omien rajojen määrittämisen oikeudesta, joka on yhteisössämme ankkuroitu sukupuoleen.