Henry ja Elsi huutavat suljetuin huulin

Elsillä ei mene hyvin. Äiti ei usko, että kesäloman aikana hänen huoneessaan on käyty ja tavaroihin kajottu. Näpistelykään ei tunnu enää miltään. Äiti vain raivoaa ja tutkituttaa Elsin pään. Koulun tyttöjä kiinnostaa vain tukanvärjäys.

Mutta kuka on tuo poika, joka on ihan yhtä outo kuin Elsi? Hän sanoo olevansa Henry, mutta onko hän liian hyvä ollakseen totta?

Auli Mantilan kolmas pitkä elokuva ei ole mikään piparintuoksuinen Fanny ja Alexander. Ystäväni Henry on tarina erillisyydestä ja ystävyyden mahdollisuudesta. Mantilan edellisessä elokuvassa Pelon maantiede (2000) selvitettiin rikosta tutkimalla merestä löytynyttä ruumista. Ystäväni Henry taas ruotii pienen ihmisen pahoinvointia perhepatologian avulla. Kulunut kuvio? Kyllä, mutta mantilamaiseen tapaan asetelma on epätavanomainen ja tarina purkautuu kuin dekkari.

Ystäväni Henry käsittelee vakavia traumoja, mutta Mantila välttää sentimentaalisuuden sudenkuopat etäännyttämällä aiheensa eikä katsominen käy liian ahdistavaksi. Kertojan ote on pidättyväisen tutkiva ja elokuvassa on myös lämpöä ja huumoria. Elokuva pohtii hienosti aikuisuuden ongelmaa. Lasten täytyy keksiä omat selviytymisstrategiansa, koska aikuiset ovat aikuisia vasta, kun on ihan pakko. Silti elokuva ei syyllistä vanhemmuuden haasteiden edessä hämmentyneitä isiä ja äitejä.

© 2004 FS Film - Do Films OyElokuvan salaperäisyydelle on eduksi, että suurin osa näyttelijöistä on tuoreita kasvoja. Ninni Ahlroth (Elsi) ja Aleksi Rantanen (Henry) ovat hurmaavia nuoria näyttelijöitä. Heidän herkkyytensä rinnalla aikuiset ovat kolkkoja. Elsin äidin (Hellen Willberg) ja Henryn isä (Pertti Sveholm) roolit ovat kapeita eikä heidän ahdistuksessaan ja tuskassaan ole samaa välittömyyttä kuin lapsissa. Henryn äiti (Ylva Ekblad) on huomattavasti monisyisempi hahmo.

Estetiikaltaan Ystäväni Henry on sukua Mantilan ensimmäiselle pitkälle elokuvalle Neitoperholle (1997). Esikoiselokuva oli visuaalisesti kuin 1970-luvun kaihoisa, valjuuntunut valokuva. Henryn sydämessä soi syys ja ostarikeskeisen pikkukaupungin ratapenkkojen ankeus ja kauneus. Näiden elokuvien väliin sijoittuva Pelon maantiede osoittaa, että Mantila on verevimmillään omien käsikirjoitustensa ohjaajana. Pelon maantiede oli elokuvataiteellisesti näyttävä, mutta se mikä koreudessa voitettiin, hävittiin syvyydessä.

© 2004 FS Film - Do Films OyHenkisen kivun kuvaamisessa Neitoperho onnistui jopa Ystävääni Henryä paremmin kenties siksi, että Leea Klemolan esittämän päähenkilön tasapainottomuus sai dramaattisempia muotoja. Elokuva kiehtoi ja kasvoi aina riipivään loppunäytökseen asti. Henryssä ahdistus on koteloitunutta eikä pari raivokohtausta tee siitä juurikaan visuaalisempaa. Ystäväni Henry onkin ikään kuin tableau vivant, jonka osasten erinomaisuutta voi ihastella, mutta josta puuttuu elokuvallinen liike.

Silti odotan uusia katselukertoja innolla. Ei ole kysymys siitä, että Mantilan työt eivät avautuisi helposti – ne eivät antaudu helposti. Tarina on jo tuttu, mutta Mantilan elokuvat voi elää uudelleen, niiden kanssa voi hengittää.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,8 /4 henkilöä