Pan's Labyrinth valkokangas

Meksikolaisen Guillermo del Toron tähänastisen filmografian voi jakaa kahteen kategoriaan. Englanninkieliset Hollywood-ohjaukset ovat enemmän popkornia, espanjankieliset projektit ovat henkilökohtaisempia ja rosoisempia. Samoista aineksista del Toro työstää kuitenkin kaikki elokuvansa: kauhua, fantasiaa sekä katolilaisuudesta ja myyteistä kumpuavaa kuvastoa.

Hollywood-debyytti Mimic (1997) tuhottiin tuottajien toimesta niin pahasti, että sen ohjaaminen oli del Torolle raskaampi kokemus kuin hänen isänsä kidnappaaminen. Vaikka muut ohjauskokemukset ovatkin olleet parempia, on Pan’s Labyrinth ensimmäinen elokuva, jonka del Toro on tehnyt ilman mitään kompromisseja. Aivan helposti se ei onnistunut, ja loppujen lopuksi hän joutui ohjaamaan elokuvan ilman palkkaa. Riskinotto kannatti, sillä Pan’s Labyrinth on del Toron onnistunein työ sekä tämän vuosituhannen parhaimpia elokuvia.

Suomessa käytettävästä nimestä huolimatta elokuva kuuluu del Toron espanjankielisiin ohjauksiin. Se on henkinen jatko-osa El espinazo del diablolle (2001), joka oli Espanjan sisällissotaan sijoittuva kummitustarina. Nyt sisällissota on ohi ja Francon sekä fasismin aikakausi alkanut. Kapinallisia on kuitenkin jäljellä, ja yksi heitä metsästävistä upseereista on ankara kapteeni Vidal. Kapteeni on mennyt vastikään naimisiin, ja tukikohtaan saapuu hänen raskaana olevan vaimonsa lisäksi myös tytärpuoli Ofelia.

Ofelia löytää pian talon läheltä ikivanhan labyrintin, ja labyrintista faunin. Fauni paljastaa Ofelian olevan maanalaisen valtakunnan prinsessa, sekä lupaa Ofelian pääsevän takaisin valtakuntaan kunhan Ofelia tottelee häntä.

Lähtökohdistaan huolimatta Pan’s Labyrinth ei ole eskapistinen elokuva. Se on julma ja surullinen, kaukana vaikkapa Eragonin sisäsiististä ja turvallisesta fantasiasta. Ofelian matkaa ja tarinaa Vidalia vastustavista kapinallisista kerrotaan rinnakkain ja melkein erikseen toisistaan. Kuin huomaamatta tarinalinjat liittyvät kuitenkin toisiinsa ja totalitarismia käsittelevä teema nousee esiin. Oli kyse sitten todellisesta tai mielikuvitusmaailmasta, kaikilla teoilla on seurauksensa, eikä sokea tottelevaisuus ole hyväksi.

Kerronta tuo etäisesti mieleen Peter Jacksonin Heavenly Creaturesin, mutta Pan’s Labyrinth on moniselitteisempi. Väkivaltaa elokuvassa käytetään ja näytetään konstailematta, mutta del Torolla on sille selkeä funktio. Sotaa ja ihmisten toimia ei kaunistella millään tavalla; julmin olento ei löydy fantasiamaailmasta vaan kapteeni Vidalista.

Idea ihmisestä todellisena hirviönä ei ole millään tavalla uusi. Pan’s Labyrinthissä genret ja kerronnan tasot loksahtavat kuitenkin yhteen niin sujuvasti, että lopputulos puhuttelee monella tavalla. Ja vaikka fantasiamaailma ei tarjoaisikaan lohtua, se ei tarkoita etteikö elokuva olisi täynnä taianomaista tunnelmaa. Del Toron visiossa todellisuutta ei kuvata konventionaalisen realistisesti. Lopputuloksen teho ei ainakaan ole vähentynyt tämän ratkaisun ansiosta.

Del Torolla on näkemystä ja mielikuvitusta sekä kerronnan että tyylin osalta, eikä hän arastele sekoittaa eri elementtejä keskenään. Häntä ei voi verrata suoraan kehenkään muuhun fantasian ja kauhun parissa operoivaan ohjaajaan, mutta muilla on haastetta päästä Pan’s Labyrinthin asettamalle tasolle.