Kitiinikaverista vaanijaviholliseksi

Kesän odotettua megaturjaketta Godzillaa odottaessa on mahdollista tutustua hieman pienempien pöpöjen harjoittamaan terrorismiin. Ihmiskuntaa vastaan asettuvan vihollisen ei tarvitse olla kerrostalonkorkuinen kummajainen tai mieleltään ylivertainen avaruusolento vaan tavallinen mutaation kokenut arkipäivän ötökkä. Meksikolaissyntyisen Guillermo Del Toron Amerikan esikoinen Mimic / - ääretön vaara jäljittää voimansa perinteikkäästä 50-luvun hyönteiskauhusta. Perinteistä "kummajainen/olento kellarissa" -tarinaa varioiva kauhuraina on liiaksikin saakka lojaali omalle perinteelleen. Leffan voimakas visuaalinen kerronta kantaa alkumetreillä tarinaansa kultatuolissa nostaen sen kuitenkin tavanomaisesta poikkeavaksi kauhuleffaksi. Valitettavasti ohjaajan eväät (ja siinä sivussa raskaammatkin ateriat) tulevat turhan nopeasti syödyksi varsinaisen kellareissa tapahtuvan mättäilyn alkaessa. Suomen teatterilevitykseen saapuneen nk. "videoversion" erittäin heikko loppuratkaisu tiputtaa ohjauksen valitettavan keskinkertaiseksi. Kolmesta loppuratkaisultaan eroavasta versiosta nyt nähtävänä onkin juuri se heikoin!

Mimic / - ääretön vaara - (c) 1997 Dimension Films © 1997 Dimension Films

Biologi Susan Tylerin (Mira Sorvino) keksintö hyökätä New Yorkin lapsiväestöä uhkaavan salaperäisen viruksen kimppuun biologisin asein koituu entistäkin suuremmaksi vaaraksi. Itsemurhageenillä varustettu ruokoilijaheinäsirkan ja termiitin risteymä, Juudas-koppisrotu, päästetään vapaaksi tuhoamaan virusta levittävän tavallisen kotitorakan eliökanta. Virus katoaakin levittäjien kuollessa kellareihin. Kaikki ovat onnellisia lapsiväestön pelastuessa ja Susanin löytäessä elinkumppaninsa virussotaa vastaan taistelleesta kumppanistaan Peter Mannista (Jeremy Northam).

On kuitenkin maksun aika! Kolme vuotta myöhemmin Susan huomaa kauhukseen jonkin menneen sittenkin pieleen. Turhankin mittaviin kokoihin yltäneitä hyönteisiä löytyy New Yorkin metrotunneleista: biologin eteen kiikutetaan kämmenenkokoinen vauvaötökkä, joka kuitenkin varastetaan hänen laboratoriostaan ja lietelammikosta löytyy hulvattoman kokoinen koppis preparoitavaksi. Pimeisiin metrokellareihin asiaa tutkimaan lähteneet huomaavat kauhukseen luonnon keksineen jälleen kerran veikeän suunnitelman päästä eroon maailmaa ylikansoittavista ihmisistä. Kellarissa geenimanipulaation mahdollistama kiihtynyt evoluutioprosessi on aikaansaanut "äärimmäisen uhan"…

Ötökkäkauhun juurilla

Guillermo Del Toron liikakasvun ylimielistämät mutanttihyönteiset ovat selvää efektitaiteilulla ja uusimman geeniteknologian uhkatekijöillä höystettyä jatkoa 50-luvulla syntyneelle hyönteiskauhulle. Gordon Douglasin ydinkoealueen paisuneiden jättimuurahaisten marssi valkokankaalle leffassa Them! / Yön pedot (1954) loi hyönteisten maailmanvalloitusta povailevan elokuvagenren. Jättimuurahaisia seurasivat rautaisannoksen ydinenergiaa nauttineet kuusi- ja kahdeksanjalkaiset hyönteismaailman valiovihulaiset hämähäkeistä rukoilijaheinäsirkkoihin ja skorpioneihin.

Suurin osa 50-luvun "paisuneet hirviöt" -tarinoista jäi mitäänsanomattomiksi turhuuksiksi, osa taas suorastaan nousi klassikoiksi tahattomalla "hyvyydellään". Varsinkin Kenneth G. Cranen vuonna 1958 ohjaama Afrikkaan sijoittuva tarina Monster from Green Hell on suorastaan erinomainen kaikessa koomisuudessaan. Leffan parhaassa kohtauksessa "ampiaismonsteri" (joka ei muuten edes pätkääkään näytä ampiaiselta vaan lähinnä paisuneelta koloradokuoriaiselta) kurkistelee hupaisasti kukkulan huipun takaa alkuperäisväestön paetessa silmittömästi kukkulan toista rinnettä norsujen ja seeprojen seassa. Viisikymmenluvun ötökkäkauhut kaatuivat toinen toisensa jälkeen hirviönsä esittelyyn. Elokuvien alkumetrien jännitys oli tipotiessään koomisuutta uhkuvan olennon raahatessa ruhonsa kankaalle katsojiensa riemuksi. David Cronenbergin vuonna 1986 tekemä uudelleenfilmatisointi tutkijan muodonmuutoksesta kärpäseksi ja Paul Verhoevenin Klenduthu-planeetalle visualisoima ötökkäogelman ratkaisuvaihtoehto osoittivat uuden teknologian tarjoamat mahdollisuudet hyönteiskauhun paluulle.

Mimic / - ääretön vaara ei sorrukaan hirviönsä esittelyyn tai syyn vanhasta kunnon ydinsäteilyn kirosta kaivavaan selittelyyn. Del Toron leffan digitaalimonstereista on 50-luvun halpuus ja tahaton koomisuus kaukana. Luonto-ohjelmia selvästikin seurannut ohjaaja ei tyydy vain halpahintaisten esikuviensa toistamiseen parannetulla tekniikalla. Pseudotieteellisellä evoluutioselittelyllä perusteltu uuden ja erikoisen saalistajan mukauttaminen uuteen urbaanireviiriinsä onkin ohjaajan todellinen kuningasajatus vailla vertaa. Hupaisten suurennettujen kaksimetristen heinäsirkkaväkäleukojen sijaan leffassa ihmislihaa saalistavat saaliseläintensä ulkomuotoa tavoittelevat kehittyneet mutaatio-olennot. Valitettavasti kuitenkin erinomainen idea hukkuu elokuvan edetessä yhä heikkenevään juoneen.

Vesitetty loppuveistely

Guillermo Del Toron leffa toistaa jo liiankin usein kerrottua juonikaavioita. Ridley Scottin luoma "alien-kerronta" loukkuun jääneiden ihmisten eloonjäämistaistelusta tuntematonta uhkaa vastaan on jälleen kovaa valuuttaa - vastaavaa kaavaahan mm. Peter Hyams käytti omassa surkuhupaisessa hirviö kellarissa -tarinassaan The Relic / Tappava kirous (1997). Jo edellisessä elokuvassaan, Meksikkoon sijoittuvassa vampyyrileffassaan Chronos (aka La Invención de Cronos, 1992) visuaaliset lahjansa osoittanut Del Toro äityy nytkin ajoittain erittäinkin näyttävään kerrontaan. Varsinkin leffan alun mustanpuhuvat sävytykset herättävät katsojansa kiinnostuksen jostakin erilaisesta. Tiukoilla leikkauksilla ja juuri oikean aikaisilla vihjeillä ohjaaja onnistuu luomaan erittäin tiivistunnelmaisen aloituksen. Visuaalisen kerronnan mestareiden, Jean-Pierre Jeunetin ja David Fincherin jäljillä etenevä leffa onkin paikka paikoin komeaa katseltavaa.

Elokuvan tarina on tarttumispintoja täynä - kaikkia teemoja ja näyttelijöiden osaamisia ohjaaja ei huomannut edes maksimaalisesti hyödyntää. Esimerkiksi F. Murray Abrahamin esittämän hahmon unohtaminen noin kahden minuutin rooliin on suoranainen anteeksiantamaton rikos. Vastaavasti myös Alexander Goodwinin hahmon ötökkäihailu leffassa olisi tarjonnut mahdollisuuksia edetä railakkaasti mauttomuudenkin rajamaille. Siinä missä Jean-Pierre Jeunet uskalsi viedä viimeisimmän alien-tarinan loppusinfoniallaan jo makaabereja sfäärejä tavoittelevaan ulottuvuuteen, Del Toro vesittää oman lopetuksensa tunkemalla sen väkipakolla mainstream-elokuvan kaavoittuneeseen muottiin. Sankareiden ja sankarittarien kellareihin eksymisen myötä, ohjaaja kadottaa omaperäisen ja terävän otteensa. Elokuvan intensiteetti rakoilee pahemman kerran sankarien alkaessa ottamaan tavanomaisin asearsenaalein yhteen maailmaa uhkaavaa hyönteispopulaatiota vastaan. Leffa palautuu loistavasta aloituksestaan keskitason ötökkäfarssiksi. Ehkäpä tämäkin työ olikin loppujen lopuksi vain viimeinen pakollinen "koulutyö" ja "opinnäyte" Yhdysvaltoihin siirtyneeltä ohjaajalta.

Kieli tiukasti keskellä suuta väännetty monsteritarina kaatuu omaan tosikkomaisuutensa sekä liiallisiin myönnytyksiin amerikkalaiselle katsojakunnalle. Hyvä ajatus hukkuu lopun keskinkertaiseen veistelyyn. Leffan yltiöällöttävä lopetus kaikessa heikkoudessaan onnistuu lopullisesti romuttamaan onnistuneen ajatuksen. Täytyy vain toivoa, että jatkossa Del Toro saa toteuttaa visioitaan lopputeksteihin saakka.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,5 /2 henkilöä