Crimson Peak valkokangas

Buffalo, New York, 1800-luvun loppu. Kaupunkiin saapuu kaivoskeksinnölleen rahoitusta hakeva brittiaristokraatti Thomas Sharpe (Tom Hiddleston) siskonsa Lucillen (Jessica Chastain) kanssa. Sisarukset valloittavat Uuden-Englannin seurapiirit ja Thomas vähä vähältä myös kirjailijan urasta haaveilevan Edithin (Mia Wasikowska) sydämen. Edithin pohattaisä (Jim Beaver) epäilee kuitenkin muukalaisten tarkoitusperiä ja joutuu lopulta maksamaan epäilyksistään kovan hinnan.

Fantasiaohjaaja Guillermo del Toron (Blade II, Hellboy-elokuvat, Pacific Rim) Crimson Peak (2015) alkaa seurapiirikuvauksena, rakkaustarinana ja murhamysteerinä. Edithin kotitalossa myös kummittelee äidin varoittava haamu. Kuten Edithin elokuvassa kirjoittama kirja tai ohjaajan oma The Devil’s Backbone (2001) ei Crimson Peak silti halua olla kummitustarina vaan ”tarina, jossa on kummituksia”.

Del Toro ohjaa suvereenisti ja pitää tarinan elementit hyvässä tasapainossa. Alun aavekohtaukset ovat hyytäviä, sillä ne kytkeytyvät saumattomasti arkitodellisuuteen. Wasikowska ja Chastain ovat Hollywoodin naisnäyttelijöiden parhaimmistoa, Hiddleston puolestaan tapansa mukaan intensiivinen ja hurmaava. Elokuvan taustalla kummittelee ainakin Martin Scorsesen Viattomuuden aika (1993) ja miksei myös Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit (1942). Tätä Crimson Peakia olisin voinut katsoa tuntikausia.

Toisessa näytöksessä tarina kuitenkin siirtyy Pohjois-Englantiin ja sävy vaihtuu selkeämpään kauhuromantiikkaan, aavetaloineen kaikkineen. Tim Burtonin ystävät ovat varmasti kotonaan. Del Toron gotiikka on yhtä yliampuvaa, vaikkakin astetta synkempää ja ehkä myös totisempaa. Kummitukset saavat isomman roolin, mutta samalla menettävät osan tehostaan. Goottiympäristössä yliluonnollisen outous haihtuu.

Crimson Peak keskittyy rakentamaan maailmaa, joka vilisee koiperhosia, ullakoita, sukurutsaa, myrkkyjä, murhia, epäsikiöitä ynnä muuta tarpeellista. Hahmot joutuvat jatkuvasti selittämään juonta toisilleen. Välissä roiskitaan verellä ja tunnustetaan kuolematonta rakkautta. Pahimmillaan tuntuvat henkilöiden sijaan pääosassa olevan puvut ja lavasteet.

Lopputulos on synkkä ja näyttävä romanssi, jolla ei goottifiilistelyn lisäksi ole varsinaista sisältöä tai sanottavaa. Visuaalisuudessaankin elokuva on kaukana del Toron parhaimman elokuvan, Pan’s Labyrinthin (2006), kekseliäisyydestä. Toisaalta, teatterit täyttäviin, sarjatuotettuihin found footage -sekoiluihin verrattuna on Crimson Peakin kaltainen ison rahan kunnianosoitus perinteikkäälle kauhuelokuvalle omalla tavallaan piristävä tapaus.