Tähän asti kaikki hyvin

Syrjäytyneiden lähiönuorten kertomukset ovat edelleen ajankohtainen aihe kotimaisissa elokuvissa. Harmaiden kerrostaloalueiden keskellä kypsyy sukupolvi, joka kasvaa aina vain etäämmälle muusta yhteiskunnasta. Lähiöistä on tullut eräänlainen mielentila, joka sulkee nuoret hiljalleen sisäänsä. Vaihtoehtoina on joko paikkansa hyväksyminen tai sitten sitä vastaan taisteleminen. Viimeksi näitä maisemia kuviksi puki Akseli Tuomivaara Korso-elokuvalla (2014). Nyt vuoroon astuu Antti J. Jokisen käsikirjoittama ja ohjaama Pahan kukat.

Pahan kukatItä-Helsingin kulmille sijoittuvan elokuvan päähenkilöt ovat veljekset Juno (Juno) ja Sipe (Viljami Nojonen). Kristillisen perheen kasvatit ovat toistensa vastakohtia. 26-vuotias Juno on elämässään ohjautunut pois kaidalta tieltä ja yhteenotot virkavallan kanssa ovat arkipäiväistyneet. Tämä on herättänyt huomion myös sosiaaliviranomaisissa, jotka pelkäävät 15-vuotiaan Sipen seuraavan veljensä jalan jälkiä. Virkakoneiston auktoriteetteihin turhautunut isä (Eero Aho) kuitenkin vannoo, että luokkansa parhaimpiin oppilaisiin kuuluva poika pärjää kyllä.

Juno lähtee pois kotoaan tarkoituksena karistaa lähiöelämän pölyt kintereiltään. Muutto Tampereelle naisystävä Alman (Diana Tenkorang) kanssa vaatii kuitenkin rahaa, eikä Junolla ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua kaverinsa Mazin (Mikael Gabriel) ehdottomaan keikkatarjoukseen. Samaan aikaan Junon edesottamukset kaihertavat perheen sisällä. Veljeään kaipaava Sipe avaakin vaivihkaa silmänsä sille todellisuudelle, jossa hänen perheensä ja veljensä elää.

Pahan kukatPahat kukat on dystooppinen kuvaus lähitulevaisuuden Helsingistä, jossa lähiöiden elinolot ovat saavuttaneet ääripisteensä. Yhteiskunnan eristämän alueen sydämessä kypsyy aggressio, joka ruutitynnyrin tavoin vain odottaa kipinäänsä. Neljän vuoden takaiset Göteborgin mellakat herättivät Jokisen näkemään myös sen todellisuuden, jossa Suomi voi muutaman vuoden päästä olla. Käsikirjoitusta varten ohjaaja haastatteli useita kymmeniä lähiönuoria.

Näistä kertomuksista Jokinen on sitten muodostanut auttamattoman sekavan kollaasin toisiaan risteileviä aiheita, sivujuonteita ja tapahtumia. Veljesparin ja heitä yhdistävän uusioperheen kautta tarkastellaan etääntyvän yhteiskunnan kriisiä, jossa ihminen hyökkää toista vastaan. Väkivallan kierre heijastuu teini-ikäiseen Sipeen, joka vasta hahmottaa omaa aatemaailmaansa Charles Baudelairen runojen ja punk-musiikin avulla. Usko viattomuuteen rakoilee sekä ihmisten että uskonnollisten instituutioiden tekopyhyydessä.

Pahan kukatIkävä kyllä Jokisella ei ole käsitystä siitä, miten kertoa näitä kriittisiä näkemyksiä elokuvan keinoin. Kahden eri henkilön kautta avautuva kokonaisuus ei nido palasiaan yhteen, vaan viskoo niitä ympäriinsä luontevuudesta tai koherenttiudesta välittämättä. Hahmoton kokonaisuus on häkellyttävä, hämmentävä ja pahimmillaan tahattoman koominen.

Estetiikka pyrkii paikkaamaan sisällön muotopuolisuutta, mutta onnistuu lähinnä ärsyttämään. Räjähtävässä kuvailmaisussa riittää käsivarakameraa, tiukkoja kasvokuvia ja tiheää leikkausta. Alkupuolella katsojaa herätellään kovilla äänillä ja elefantin kokoisilla teksteillä. Kerrontaa rytmitetään unenomaisilla hetkillä ja enteilevillä kuvilla. Jokisen musiikkivideomainen tyylittely kääntyy nopeasti turhauttavaksi itseriittoisuudeksi.

Pahan kukatTaustalla piilevät ajatukset ovat epäilemättä hyvät, mutta ne eivät pelasta kehnoa lopputulosta. Varsinkin, kun samoista uomista on saatu kansainvälisesti ammennettua liki erinomaisia elokuvia. Esimerkkinä käykööt Matthieu Kassovitzin Viha (1995), joka tehtiin aikana, jolloin Ranskan lähiöalueiden levottomuudet ja poliisiväkivalta olivat saavuttaneet huippunsa. Kolmen nuoren kautta kerrottu tarina oli kuvaus vapaapudotuksessa olevasta yhteiskunnasta, joka odotti vain iskeytymistä maan kamaralle. Lopputulos oli yksi aikansa tehokkaimpia ranskalaisia elokuvia ja samalla myös toivottu äänitorvi vaiennetuille. Tähän verrattuna Pahan kukat on vain tuhannen desibelin voimalla huutava angstinen sekasotku.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,5 / 4 henkilöä