Kätilö valkokangas

Katja Ketun samannimiseen romaaniin pohjautuva Kätilö on toinen kotimainen ohjaus Antti Jokiselta. Flopanneen The Residentin ohjaajana Yhdysvalloissa debytoinut Jokinen nousi kotimaisella kentällä parrasvaloihin Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin elokuvaversion myötä. Kunnianhimoinen ja yhtälailla haasteellinen ohjaustyö sai ansaittua kiitosta vaikka menestys kansainvälisillä markkinoilla jäikin vaitonaiseksi.

Helpolla Jokinen ei päästä itseään myöskään Kätilössä. Alkuperäisromaanin kirjeisiin pohjautuva rakenne ei taivu elokuvamuotoon ongelmitta, mikä on vain omiaan lisäämään kapuloita jo lajityypissään haastavan sotaepookin rattaisiin. Hyvin tehty pohjatyö nostaa kuitenkin käsikirjoituksen haasteidensa päälle. Rakkaus, sota ja välittäminen kiinnittyvät henkilöhahmoihin ihmisyyttä ymmärtävässä lopputuloksessa.

Saksalaissotilaiden kansoittamaan petsamolaiseen vankileiriin sijoittuva teos kertoo suoraselkäisen kätilön ja saksalaisen sotakuvaajan välisestä rakkaudesta Lapin sodan kynnyksellä. Humaanin rehellisesti maailmaa katsova teos ei sievistele leirin raakuuksia, jolle monet suomalaiset väistämättä sulkivat silmänsä. Saatanallisen sodan paatuneimpiakin yksilöitä ohjaa kuitenkin lopulta rakkauden ja välittämisen luontainen tarve.

Kontrasti luodaan Helenan (Krista Kosonen) ja vankileirin komentajan Gödelin (Tommi Korpela) välille. Kätilönä toimiva Helena uskoo elämän arvokkuuteen ja on päättänyt ammattinsa puolesta tätä ideologiaa uhmakkaasti toteuttaa. Gödelille puolestaan sota ja sen uhrit ovat arkipäivää ja vankileirin raakuudet hän on oikeuttanut itselle ihmiskunnan auttamisen nimissä. Ääripäiden keskellä henkilöitä kuitenkin yhdistää ja heitä ohjaa rakkaus. Tämä näkyy myös sotakuvaaja Johanneksessa (Lauri Tilkanen) sekä opportunistisessa lapinmiehessä Jounissa (Pirkka-Pekka Petelius).

Teema on erityisen tärkeä historialliseen kontekstiinsa sijoitettuna. Lapin sota on vähän käsitelty aihe kotimaisissa elokuvissa, ja Kätilön tulokulma siihen on huomionarvoinen. Suhteet suomalaisnaisten ja saksalaisten sotilaiden välillä olivat nimittäin toisen maailmansodan aikana hyvinkin yleisiä. Aseveljeyden murtuessa ja viimeistään Lapin polton myötä nämä suhteet ovat taipuneet piilotelluksi häpeäksi. Sodan keskellä tahriintui myös tunteista kaunein.

Tämän takia onkin harmi, että elokuvan ytimessä oleva Helenan ja Johanneksen suhde jää vaille kunnon motivointia. Lempi kipinöi pikaisesti ja pian ollaankin valmiita uhraamaan kaikki toisen puolesta. Satukirjamainen pelkistäminen tuntuu oudolta, kun kerronnan puitteissa suhteeseen pitäisi kyetä jotenkin samaistumaan. Nyt hoiputaan korniuden rajoilla.

Ketun romaanissa tilannetta auttoi, että tarina oli kerrottu päähenkilön kirjoittamien kirjeiden kautta. Elokuvassa vastuu on enemmän pääosanesittäjällä ja ohjaajalla. Krista Kosonen suoriutuu roolistaan tasokkaasti aina haastavaa murrepartta myöten, mistä on myös kiittäminen hyvää henkilöohjausta. Samaa valmiutta olisi toivonut vain ohjauksen muillakin saroilla.

Mainos- ja musiikkivideotaustat näkyvät Jokisen tavassa tehdä visuaalisesti tyylikkäitä ja myyviä kuvia. Hidastukset, alati liikkuva kamera ja laajat maisemaotokset värittävät kyllä kangasta mittavahkon budjetin tukemana, mutta eivät kommunikoi päähenkilöiden tunteiden tasolla. Kuvallisen kauneuden keskeltä toivoisikin löytyvän sitä inhimillistä otetta, joka käsikirjoituksesta niin vahvasti huokui.

Tämä kuitenkin rampauttaa elokuvaa korkeintaan kerronnan saralla, ja tällöinkin vasta loppupuolella, jolloin henkilöiden välinen suhde on ainoa tarinaa eteenpäin vievä elementti. Yhtäaikaisesti se ei poista sitä tosiasiaa, että harvinainen aihe ja vaiettu tulokulma antavat teokselle paljon voimavaroja. Niistä rakentuva lopputulos ei ole tässä suhteessa mikään merkityksetön tapaus.