Puhdistus valkokangas

Kuka olisi odottanut, että musiikkivideoita ja yhden tusinakauhuelokuvan (The Resident, 2011) ohjannut, Hollywoodissa tähtien kanssa pyörinyt Antti Jokinen olisi valittu jo lähes kansallisen merkkiteoksen statusta nauttivan Puhdistus-romaanin elokuvaversion pääjehuksi? En minä ainakaan. Vielä vähemmän olisin odottanut, että elokuva on onnistunut.

Melkoiseen äijäilyyn, kliseisiin ja laskelmoiviin tarinoihin nojaillut Solar Films (mm. Pahat pojat, Häjyt, Vares-elokuvat) tuo ilmoille nyt toistaiseksi monisyisimmän elokuvansa. Kaikista kliseistä ei Puhdistuksessakaan päästä irti, mutta kiinnostava se joka tapauksessa on. Kirjailija Sofi Oksanen on merkitty yhdeksi tuottajaksi, lieneekö sillä sitten merkitystä elokuvan lopputuleman kanssa.

Nuori nainen ilmestyy Aliiden (Liisi Tandefelt) kodin pihaan 1990-luvun alun maaseudulla Virossa. Tallinnassa seksiorjana virunut Zara (Amanda Pilke) on paennut parittajaansa Pasaa (Kristjan Sarv), ja on vakuuttunut, että tämä apureineen on kintereillä. Henkisesti ja fyysisesti murretun tytön läsnäolo saa Aliiden muistamaan mennyttä, jonka hän on jo kauan sitten koettanut työntää mielestään. Molempien tarinoita sekä nykyhetkeä kuljetetaan elokuvassa rinnakkain ja vuorotellen.

Aliiden (nuorena Laura Birn) historian on määrittänyt Neuvostoliiton miehitys Virossa 1930–40-luvuilla, kun tämä koettaa yhdessä siskonsa Ingelin (Krista Kosonen) ja tämän lapsen kanssa pysytellä hengissä piilottelemalla Ingelin miestä Hans Pekkiä (Peter Franzén) kommunisteilta talon uumenissa. Toisen maailmansodan mielipuolisuuden, jatkuvan tarkkailun, vainojen ja kidutusten alla Aliide keksii omat selviytymiskeinonsa. Lähimmäisen petos ei ole mahdoton, kun ihmisen omanarvontuntoa, koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta tarpeeksi tökitään. Pohjalla ja perimmäisenä motiivina on Aliiden pakkomielteinen rakkaus Hansiin, joka siivoaa tieltään kaikki muut esteet.

Aliide nai Leniniä palvovan Martinin (Tommi Korpela) saadakseen hieman tilaa hengittää, polittiisen ilmapiirin ollessa mitä on. Mustasukkaisuuden ja kateuden katkeroittama nainen joutuu kuitenkin henkensä pitimiksi valitsemaan, uhratako itsensä vai jonkun muun läheltä. Hermoromahduksetta Aliide tuskin kommunismin nimeen tehtävistä kammottamista toimista selviää. Kun ihminen kokee tarpeeksi vainoa tai on piilotellut ja pelännyt riittävän kauan, hän joko luovuttaa tai tekee mitä tahansa selvitäkseen. Aliidella ei ole vaihtoehtoa.

Myös nuori Zara on säilyttänyt selviämisen tarpeensa. Väkivaltainen ja totaalinen hyväksikäyttö ei ole onnistunut viemään tytön ihmisyyttä. Hän kyselee pistäviä kysymyksiä vanhalta Aliidelta, kuin tietäen enemmän kuin antaa ymmärtää. Naisten välille muodostuu epäluuloisen jännitteinen ja huolehtivansekainen suhde.

Niille, jotka pelkäävät, että elokuva olisi vesittänyt romaanin vakavuuden ja sanoman, voin sanoa: ei huolta. Loppuratkaisun hienoista yliampuvuutta lukuun ottamatta Puhdistus ei anna juurikaan periksi viihteellisyydelle. Jännittävä se kyllä on. Elokuva näyttää armottomasti nykypäivän naisiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä, menneisyyden hirmuteoista ja etenkin Viron menneisyydestä puhumattakaan. Zaran vaiheista kertovista jaksoista tulee mieleen Lukas Moodyssonin ahdistava ja inhorealistinen Lilja 4ever.

Aliiden nuoruusjaksoissa, sotakuvauksille tyypilliseen tapaan, neuvostomiehittäjät toki kuvataan kliseisen yksioikoisina ja epäinhimillisinä hirviöinä, jota he epäilemättä vainon kohteeksi joutuneiden mielestä olivatkin. Elokuva yltää silti sekä yksilöllisen että kokonaisen kansakunnan hädän kuvaukseen tehokkaasti ja syvälle viiltäen muutaman kohtuuttomia kärsimyksiä kokeneen naisen kautta. Ankeuden ja loputtoman menetyksen tunnelmaa olisi voitu korostaa niukemmilla ja vähemmän yltäkylläisillä väreillä. Pienoinen lavastuksellisuuden tuntu elokuvasta jää.

Valtavan hienoa työtä tekevät näyttelijät. Tandefelt ja Pilke ovat ylivetoja luontevuudessaan, ja Birn välittää Aliiden ristiriidat, epätoivoisen rakkauden ja lamaannuttavat kauhun kokemukset täysin suvereenisti. Jopa joka paikan Franzén on uskottava riutuvana ja piileskelevänä aviomiehenä. Korpelan esittämää Martinin hahmoa, ristiriitaista ja kiinnostavaa kommunismin aatetta palvovaa miestä olisi voitu avata enemmän.