Päämääränä Cold Mountain valkokangas

Kertomukset menneisyydestä ovat muuttuneet historiantutkimuksen löydettyä tavalliset ihmiset ja yksilöt suurmiesten värittämästä tapahtumahistoriasta. Tunteisiin vetoavia yksilökokemuksia ja kohtaloja on hyödynnetty populaarissa kerronnassa ja erityisesti elokuvissa – ja elokuvan merkitystä yleisen historiantajun määrittäjänä ei suinkaan pidä vähätellä. Tapahtumista, varsinkin sodista, on tullut traagisten yksilökertomusten näyttämöjä. Sentimentaalisesta paatoksesta huolimatta nykypäivän historialliset elokuvat ovat huolellisesti tehtyjä ja sen myötä uskottavia, vaikka tälläkin kertaa on epäiltävä, erottavatko amerikkalaiset elokuvantekijät mäntyä kuusesta.

Englantilaissyntyinen Anthony Minghella on taitava elokuvantekijä. Sen hän osoitti yhdeksän Oscaria voittaneella Englantilaisella potilaalla (1996). Toisiinsa limittyvät, eri aikatasoilla kulkevat tarinat loivat toisen maailmansodan kuvastoissa eheän kokonaisuuden. Vastaavanlainen perusasetelma on Cold Mountainissakin, sota on vain vajaat sataa vuotta varhaisempi Yhdysvaltojen sisällissota. Cold Mountainin vuoristokaupunkiin muuttava pastorintytär Ada (Kidman) ihastuu vähäsanaiseen, mutta komeaan nuorukaiseen Inmaniin (Law). Sota vie mennessään sulhon, kuten kaikki muutkin seudun terveessä iässä olevat miehet. Suoraselkäisten miesten täyttäessä velvollisuuksiaan rintamalla on naisten selviydyttävä kotitiloillaan sodasta sivuun jättäytyneiden "kodinturvajoukkojen" ikeessä. Rakkauden kaipuu on kuitenkin kova, ja se pitää kalpenevan Adan hengissä ja siivittää haavoittuneen Inmanin kulkua karkurina kohti kotia.

Minghella loihtii elokuvansa kirjojen pohjalta. Niin Englantilaisessa potilaassa kuin Lahjakkaassa herra Ripleyssäkin (1999) polveileva tarina taittuu osaavissa käsissä sujuvaksi elokuvakerronnaksi – tarina kasvaa ja jalostuu kietoutuakseen lopussa kokonaisuudeksi. Cold Mountainissa kokonaisuus jää kuitenkin teennäiseksi ja ikävällä tavalla sentimentaalisesti painottuvaksi. Ryhdikkäimmillään elokuva on keskiosiltaan, jolloin tarina kulminoituu Inmanin karkumatkaan kohti kotia; vertauskuvallisuus on tapahtumakäänteissä vahvasti läsnä. Tähän suhteutettuna alku- ja loppuasetelmien siirappisuus on hämmentävää.

Cold Mountain on mielenkiintoisella tavalla ajankohtainen esimerkki siitä, miten elokuva voi toimia katsojalle aikaan ja paikkaan sidottuna allegoriana. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa vallitsevan presidenttipelin voi nähdä heijastumana elokuvan arvo- ja valta-asemien kautta. Sotaa ja valtaa käyttävät vähämieliset oman edun tavoittelijat, jotka taannuttavat yhteiskunnan sortaen syyttömiä patrioottisuuden nimissä. Kärsijöitä, mutta todellisia sankareita, ovat pyyteettömät ja nöyrät taistelijat niin etu- kuin kotirintamilla. Heidän selkänahallaan vallan huumaamat öykkärit rellestävät aina tilinteon hetkeen asti.

Huolimatta elokuvan mahdollisuudesta toimia Yhdysvaltojen sisäpoliittisena kuvastimena Cold Mountain ei kohoa merkkitapaukseksi. Minghellan aiempiin teoksiin verrattuna kokonaisuus jää hajanaiseksi ja hapuilevaksi, eikä seitsemän Oscar-ehdokkuuden mittoihin paisutettu kesto palvele sen paremmin tarinaa kuin katsojan istumalihaksiakaan. Suomalaisittain "Oskarin kokoinen" olisi ollut elokuvalle paljon ryhdikkäämpi mitta.