Kenen joukoissa seisot valkokangas

Voi niitä nuoruusvuosia! Voi sitä kapinaa, sitä ehdottomuutta ja taisteluhenkeä. Kuinka halusinkaan silloin muuttaa maailmaa ja vaikuttaa. Olla erilainen. Siis minä, joka elin nuoruuttani 1990-luvulla. Ja samaa halua elivät nuoret 1980-luvulla ja tietenkin 1970-luvulla. Nuoruushan yksinkertaisesti on sellaista, aina.

Dokumentaarinen musiikkielokuva Kenen joukoissa seisot keskittyy nuoriin 1970-luvulla. Tuolloin nuorten kapina näkyi laululiikkeenä, jossa maailmaa pyrittiin muuttamaan musiikin keinoin. Sadat lauluryhmät taistelivat kapitalismia vastaan laulujen avulla ja vallankumousta tavoitellen. Tuon ajan nuoret ovat nyt keski-ikäisiä ja muistelevat kaihosilmin räväkkää nuoruuttaan. Niin kuin aikuiset aina tekevät.

Historiallisena dokumenttina Kenen joukoissa seisot -elokuvan anti piilee sen aiheessa, joka ilmiönä on mielenkiintoinen. Elokuvan myötä jälkipolville tarjoutuukin mahdollisuus katsoa muutaman tutun kuuloisen laulun taakse ja nähdä niiden sisimmässä piilevä aatteen palo. Dokumentissa myös kuullaan paljon niitä vähemmänkin tunnettuja lauluja, ja 1970-luvun vallankumouksellista aikaa kokematonkin pääsee niiden kautta helposti mukaan poliittiseen tunnelmaan.

Ohjaaja Jouko Aaltonen on keksinyt sinänsä hauskan – ja vallankumouksellisenkin – idean yhdistää musikaalia ja dokumenttia. Perinteiset dokumentaristiset keinot saavat piristysruiskeen musikaalinomaisista lauluesityksistä, joiden kuvamateriaali on nykypäivästä, mutta tunnelma 1970-luvulta. Hyvästä ideasta huolimatta lopputulos ei kuitenkaan toimi. Vuorottelu haastattelujen, aikalaiskuvien ja musiikkiesitysten välillä synnyttää dokumenttiin ennalta arvattavan rytmin, joka uudestaan ja uudestaan toistuessaan käy pitkästyttäväksi. Lisäksi musikaalimuoto kokee elokuvan myötä inflaation ja on lopulta vain puuduttavaa.

Elokuvaan on haastateltu paljon 1970-luvun vaikuttajia ja laululiikkeen aktivisteja. Onkin mielenkiintoista kuulla, mitä tämän päivän tavalliset perheelliset nyt ajattelevat omasta radikaalista nuoruudestaan. Nimien ja tittelien puuttuessa henkilöiden identiteetti kuitenkin avautuu ummikkokatsojalle hitaasti, ja suuri osa haastatteluista menettää tämän vuoksi ponttaan. Ylenpalttisen otsikoinnin välttäminen on varmasti ollut tietoinen tyylillinen valinta, mutta valitettavasti ratkaisu ei ole onnistunut. Ei kai voi olla oletusarvo, että historiallisen dokumentin katsoja tuntee elokuvan historiallisen sisällön henkilöhahmoineen jo ennestään? Haastattelut synnyttävätkin katsojalle oudon ulkopuolisen olon, kuin yrittäisi väkisin tunkea mukaan vakiintuneen kaveriporukan sisäpiiriin.

Sisäpiirin tuntu vahvistuu elokuvan tyylistä, joka huokuu nostalgiaa. Musikaalitodellisuus, jossa ihmiset alkavat ratikassakin vain yhtäkkiä laulaa, on omiaan romantisoimaan mennyttä aikaa. Musiikkikohtauksissa ihmiset ovat tietenkin kauniita, kuva eteerisyydessään houkutteleva ja stemmat kohdallaan kuin utopiassa ikään. Kontrastina nähtävät mustavalkoiset tallenteet kertovat 1970-luvusta hieman toisenlaista tarinaa, mutta rehellisessä suorasukaisuudessaan toisaalta todistavat utopian olleen kerran totta.

Kenen joukoissa seisot onkin pohjimmiltaan vain entisajan nuorten radikaalien nostalgista muisteloa. Kiinnostavat vertailut modernimpaan musiikkiin jäävät lopputekstien taustaksi, eikä yhteiskuntakriittistä asennetta pohdita laulujen sanoituksia pidemmälle. Vaikka elokuvan musiikki sinänsä onkin ihanan naivia ja jämäkkyydessään tarttuvaa, ei se riitä avaamaan 1970-luvun laululiikkeen sisältöä ulkopuoliselle. Kiti Neuvosen Nuoruustangon tapaan elokuvalla "ei ole muuta antaa, kuin tämä nuoruutein". Ja nuoriahan me olemme kaikki olleet.