Spy – vakoojan asussa valkokangas

Ohjaaja Paul Feig ja näyttelijäkoomikko Melissa McCarthy yhdistävät voimansa kolmannen kerran. Kaksikon ensimmäinen yhteistyö Morsiusneidot (2011) toi McCarthylle sivuroolista Oscar-ehdokkuuden. Kaksi vuotta myöhemmin tehty The Heat (2013) oli puolestaan naisvetoinen buddy-cop elokuva, jonka pääroolin McCarthy jakoi Sandra Bullockin kanssa.

Spy – vakoojan asussa on agenttikomedia, joka The Heatin tavoin on upotettu tiukasti genren lainalaisuuksien armoille. Feigin aikaisemmista ohjauksista poiketen käsikirjoitusvastuu on nyt miehellä itsellään. Tarina lainaa elementtejä tutusta maastosta hyödyntäen palasia ohjaajan aiemmista teoksista.

Susan ‘Coop’ Cooper (Melissa McCarthy) on CIA:n ykkösagentti Bradley Finea (Jude Law) etäältä neuvova tekniikkaosaaja, joka kokee alemmuudentuntoa menestyvämpien ja paremman näköisten työtovereiden parissa. Pieleen menneen operaation myötä virasto päättää soluttaa huomaamattoman Coopin tarkkailemaan rikollissuvun kruununperijää Rayna Boyanovia (Rose Byrne), jolla on tietoja terroristeille kaupiteltavista ydinaseista.

Elokuva jatkaa Feigin tapaa kertoa marginaaliin unohdettujen henkilöiden tarinaa. Miehen luoma harmittavan lyhytikäiseksi jäänyt tv-sarja Freaks and Geeks nosti teinimaailman “luuserit” parrasvaloon. Outoudella uskallettiin nauraa, mutta se tehtiin lämmöllä ja ymmärryksellä.

Spyssa McCarthyn esittämä Coop on äänetön osaaja, joka on vastuussa kirkkaimpien tähtien onnistumisesta. Vaatimattomuuden ja huonon itsetunnon varjostama nainen unelmoi superagentti Bradley Finen huomiosta, mutta ilman vastakaikua. Coop on tavallaan kuin klassisten Bond-elokuvien sivukoristeena pyörivä Moneypenny, jonka tarinaa Feig elokuvallaan haluaa kertoa.

Lohtua tarjoaa työkollega ja läheinen ystävä Nancy Artingstall (Miranda Hart). Vaikka komedian ensisijainen tähti onkin Coop, niin kyseessä on myös tarina kahden naisen välisestä ystävyydestä. Feigin aiemmista elokuvista tuttu ystävyyssuhteen tematiikka tuntuu Spyssa hieman irtonaiselta, mutta toisaalta se sivuttaa onnistuneesti kuluneen heterokeskeisen romanssintavoittelun.

Piikittelevä huumori kohdistuu dialogitasolla hahmojen ulkonäköön ja olemukseen. Feig jättää kypsästi helpot läskivitsit käyttämättä ja naljaileva osoittelu kohdistuu päähahmon lisäksi myös sivusta mulkoileviin epäilijöihin. Coop on koominen persoona, mutta huumorin sävy ei ole hahmoa loukkaava tai alentava. McCarthy on ehtinyt osoittaa lahjakkuutensa ronskin koomisissa rooleissa, mutta Spy tuo esiin myös näyttelijän monivivahteisuuden.

Yhtälailla vahvoja ovat elokuvan sivuroolit. Miranda-sarjasta tuttu Miranda Hart tekee tyylilleen ominaisen roolityön kömpelönä ja romuluisena Nancyna, Jude Law'n playboy-karismaa hyödynnetään osuvasti ja Jason Statham langetetaan itseironiseen rooliin omasta osaamisestaan humaltuneena kovanaamana.

Huumori toimii perinteistä jenkkikomediaa paremmalla tasolla, mutta silti kokonaisuus on lähinnä pikkuhauska. Irvailevat heitot toistavat itseään nopeasti ja säntillisesti annostellusta ulostevitsailusta puuttuu Morsiusneidoissa nähty anarkia. Osittain tämä johtuu myös siitä, että Feig ei kykene jalostamaan agenttielokuvien genre-ehdoista mitään toimivaa. Kerronta ratsastaa pitkälti lajityypin kliseillä ja kaavamaisuuksilla pyrkien verhoilemaan kaiken huumorin kankaalla. Kokonaisuus on liian lempeä ollakseen parodia ja liian yhdentekevä ollakseen mitään muuta. Tyhjänpäiväisyyttä lisää myös 50 Centin kaltaisen artistin itseriittoinen cameorooli.

Hollywood-komediana Spy ei ole mitenkään täysin toivoton tapaus. The Heatin tavoin elokuva kuitenkin unohtuu lajityypin konventioiden armoille. Morsiusneidot toimi sekin genretietoisuutta hyödyntäen, mutta pohjalla oli Kristen Wiigin vahva käsikirjoitus ja komediatuottaja Judd Apatowin kädenjälki. Feigin teoksessa kaavamaisuudet uuvuttavat kerrontaa ja huumorin kukka jää nuppuunsa. Piilevästä potentiaalista viestii sentään hyvät hahmot ja raikas tulokulma.