Me ollaan parhaita! valkokangas

Lukas Moodysson tunnetaan luontevista ja joskus jopa inhorealistista nuoriso- ja aikalaiskuvauksistaan. Moodyssonin edellinen elokuva, globaaleja aiheita kuvannut Mammutti (2009) oli laajemman mittakaavan draamaa. Nyt ruotsalainen on tarttunut kirjailijavaimonsa Coco Moodyssonin Aldrig godnatt -sarjakuvaan ja tehnyt siitä näköisensä elokuvan Me ollaan parhaita!

Vuoden 1982 Tukholmassa disco soi, ja 13-vuotiaita Ebba Gröniä ja KSMB:tä kuuntelevia kaveruksia Boboa (Mira Barkhammar) ja Klaraa (Mira Grosin) muistutetaan joka suunnasta, että punk on kuollut. Tästä sisuuntuneena tytöt päättävät perustaa oman Vi är bäst! -punkbändin, ja värväävät mukaan koulun konsertissa pissisten aerobic-koikkeloinnin jälkeen esiintyvän uskovaisen, mutta taitavasti kitaraa soittavan Hedvigin (Live LeMoyne). Klara ja Bobo eivät osaa soittaa, mutta sepä ei punkissa olekaan olennaista. Soittotaito ei ole koskaan ollut punkin edellytyksiä, vaan asioihin ja toimeen tarttuminen. Asenne edellä mennään.

Elokuva on linjakas kuvaus 13-vuotiaiden tyttöjen elämästä kaikkine tyypillisine puhkeamassa olevan teini-iän vaikeuksineen ja haasteineen. Tapahtumat kuvataan enimmäkseen Bobon kautta, joka joutuu pärjäilemään melko yksin äitinsä ollessa kiinnostunut lähinnä jatkuvasti vaihtuvista poikaystävistään. Klaran perhe on lämminhenkisen liberaali, ja Hedvigin äiti toivoo punkkaritytöille Jumalan pelastusta. Erilaiset arvomaailmat tuodaan Moodyssonille tyypilliseen tapaan esiin toteavasti ja saarnaamatta. Poikamaisen Bobon yksinäisyyden tunne ja teinimäinen angsti ovat silti helpon samaistuttavia.

Soittoharrastuksen edetessä nuorisokeskuksen tiloissa tyttöjen elämä on muutenkin kasvamista. Reteä kolmikko ottaa yhteyttä ihailemaansa Sabotage-punkbändiin, ja toisinpuoliset ihastukset saavat kavereiden kesken aikaan kateutta ja alemmuudentunteitakin. Riidellään siitä, mikä kenenkin rooli tai instrumentti bändissä ja syvemmälle katsoen, elämässä, on. Vaikeuksista päästään kuitenkin aina lopulta yksimielisyyteen ja reipas me-henki imaisee valloittavasti mukaansa.

Nuorisokeskuksen ohjaajasedät kannustavat kolmikkoa nolostuttavan ja uskottavan holhoavasti musatouhuihin ja lokeroimalla nämä tietysti tyttöbändiksi. Holhoavuus kokee äkkiä kolauksen, kun osaava Hedvig antaa kitarallaan palaa, mutta tyttö-etuliitteestä onkin vaikeampi päästä eroon.

Moodysson on aina ollut taitava henkilöohjaaja, eikä Me ollaan parhaita! -elokuvakaan tee siinä poikkeusta. Barkhammarin, Grosinin ja LeMoynen esittämä pääosatrio on täysin luonteva ja uskottava kaikessa teini-iän rimpuilussaan, jopa kipeän ärsyttävällä tavalla. Näyttelijät ovat kertoneet, että Moodysson antaa heille tilaa ja vapautta improvisoida, ja se näkyykin lopputuloksessa rentoutena. Luontevuudesta ja rentoudesta syntyy myös huumoria, ja eri sukupolvien ja mielipiteiden törmäykset sekä yleisesti ottaen tekijöidensä rakastavankarhea nuorisokuvaus naurattavat vilpittömästi.

Liikuttavaa ja sympaattista on myös elokuvan punk-ideologian analysointi hahmojensa kautta. Ensimmäinen biisi syntyy ärsyyntymisestä liikunnanopettajaa kohtaan. Vastaava naiivi ja rehellinen anarkismi tuntuu olevan tänä päivänä kaukainen muisto vain, sillä nykypäivän ärsykevirrassa nuorison elämä on jo niin kyllästettyä ja ehkä kyynisesti todettuna aikuismaistakin, että arkiselle kapinalle ja vastarinnalle ei tunnu olevan enää tarvetta tai tilaa. Tai sitten se ilmenee muita kanavia pitkin.

Vaikka Bobo ja Klara vannovat pystytukkineen ja roikkuvine villapaitoineen omaehtoisuuden ja persoonallisuuden nimeen, koettavat he kuitenkin itse muuttaa Hedvigin kaltaisekseen. Jos on punkkarityttöjä koulussa haukuttu ja syrjitty, on näidenkin vaikea hyväksyä joukkoonsa erilaisuutta. Kristityn kiltin tytön muutos punkkariksi nopeassa tahdissa, vähän pakotetustikin, on myös pikkaisen epäuskottavaa, ja tärkeä aihe sivuutetaan melko köykäisesti. Toisaalta Bobon ja Klaran ajattelematon käytös ilmentää juuri teini-ikäisten ajattelun epäloogisuutta ja keskenkasvuisuutta. Me ollaan parhaita! on niin sanottu hyvän mielen draamakomedia, jossa asiat summataan aina lopulta tavalla tai toisella. Jokunen oppikin saattaa iskostua päähän.

Tyttöjen ja tyttöyden kuvauksena Me ollaan parhaita! on omaa luokkaansa. Tämän kaltaisia, rohkeita ja yleisistä mielipiteistä vähät piittaavia roolimalleja tytöille ei juuri ole tarjolla. Kaiken muovisen ja yliseksualisoidun nuorisokulttuurin keskellä Bobo, Klara ja Hedvig ovat aivan kiistattoman tervetulleita hahmoja. Samaa nähtiin jo Moodyssonin läpimurtoelokuvassa Fucking Åmålissa (1998). Moodyssonin soisi jatkavan samaa linjaa. Siinä hän kulkee omassa, tuiki tarpeellisessa pioneeriluokassaan.