Lilya 4-ever kotikatsomo

Tämä elokuva on karu esimerkki siitä, kuinka paljon länsinaapurimme ovat elokuvanteossa meitä nostalgian ja markkinahumpuukin höyhenillä pöyhistelijöitä edellä. Lilja 4-everin tapa esittää yhteiskuntakommentointia edustaa sitä elokuvan voimaa, joka avaa silmiä ja ruokkii tunteita. Tarttuminen yhteiskunnassamme aina vaivaannuttavaa keskustelua synnyttävään aiheeseen, prostituutioon ja alaikäisen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, on ollut ohjaaja Moodyssonilta rohkea teko.

Äitinsä hylkäämäksi joutuneen pietarilaisen teinitytön tie vastoin tahtoaan prostituoiduksi Ruotsiin on pysäyttävä katsomiskokemus. Elokuva luotaa elämää, josta porvariskotiensa suojista seksin ostoa kieltäviä hurskaita korulauseitaan kaikkitietävästi julistavat poliitikot ovat tyystin tiedostamattomia. Todellinen ahdistus ja vapauden riisto tapahtuvat siinä alhaisessa maailmassa, jonne lainkoukerot eivät hyvällä tahdolla eikä jalolla tarkoituksellakaan koskaan yllä. Kaksinaamaisuus on ihmiskunnan vanhimpia paheita. Kuka puolustaa ketä, kun yhteiskuntaluokka, joka hymyillen silittää vähäisten päätä, kaivaa samalla virnistäen hautaa heidän allaan. Välittämistä ja välinpitämättömyyttä on joskus äärimmäisen vaikeaa erottaa toisistaan.

Moodysson välttää kompromisseja ja saarnaajan rooliin asettumista. Hän suuntaa huomion tietämättömyyden synnyttämiin lohduttomiin ratkaisuihin ja valintoihin. Dokumentaarisuutta hyödyntävä tyyli ja vakuuttava näyttelijätyö luovat elokuvasta puistattavalla tavalla uskottavan tuntuisen todellisuuden kuvajaisen. Läheisten ja järjestelmän piittaamattomuus sekä prostituution ja ihmiskaupan tunteettomuus korventavat esille inhimillisen kadotuksen, joka väistämättä on läsnä niin jumalattomassa kuin jumalallisessakin maailmassa.

Raskaan ja kipeän aiheen keventäminen pehmentävillä enkeliepisodeilla on ymmärrettävää. Vakuutus siitä että maailma ei ole läpeensä paha, antaa katsojalle vapautuksen aiheen kuristavimmasta piinasta. Katsomiskokemuksen helpottaminen syö kuitenkin dokumentaristista tyyliä hyödyntäneen tragedian lopullista tehoa. Kun lohduttomuudella ryhdytään ajamaan katsojaa ahdistuksen syövereihin, kokisin ainakin itse sen tehtävän loppuun asti kunnolla. Tällaisen elokuvan ei pitäisi antaa vähäisintäkään katarsista, vaan jättää katsojansa kärsimään, kuten ansaittua on. Elokuva sulkee lopussa silmänsä siltä kadotukselta, jonka se on osoittanut olevan jo olemassa.