Henkivartijat valkokangas

Ruotsalainen dekkarituotanto on tunnettu laajasta volyymistaan ja yleensä myös laadukkuudestaan. Televisiossa nähdyt Martin Beck -elokuvat tai vaikkapa hiljattain tullut sarja Väärillä jäljillä osoittavat, että vain laivamatkan päässä tehdään parhaimmillaan kansainvälisesti vertailukelpoisia ja uskottavia rikosjuttuja. Sitä suurempi on pettymys, kun valkokankaalle vyöryy tasapaksu tekele nimeltä Henkivartijat, suuren maailman meininkiä tavoitteleva, mutta tyhjäksi kolinaksi jäävä "kiristysjännäri".

Perusasetelmassa voisi olla ainesta. On ruotsalainen yrittäjä, jota saksalainen suurrikollinen kiristää maksamatta jääneistä turvapalveluista. On toimistopöydän taakse siirretty poliisi, jolla on menneisyyden traumoja selvitettävänään. Ja mukana vielä turvapalvelu, joka lupaa suojella yrittäjää sakemannin johtaman rikollisliigan kostotoimilta. Vanhassa kunnon amerikkalaisessa b-elokuvassa tästä asetelmasta olisi päästy jännitystä nostattavaan toimintaan 20 minuutissa, nykypäivän ruotsalaisjännäri hukkaa siihen melkein puoli elokuvaa. Yhteiskunnallinen konteksti, joka esimerkiksi Martin Beck -elokuvissa on ollut vahvuutena, lyödään nyt pöytään sellaisella mätkäyksellä, että alta pois. Kameralle puhuvat päät kertovat pitkiä saarnoja siitä, kuinka suurrikollisuus uhkaa Ruotsia ja kuinka poliisi ei voi tehdä mitään. Seuraavaksi on kuulemma edessä koko oikeusvaltion romahtaminen. Ihanko totta?

Kaikkein häiritsevintä tekeleessä on paisuttelu. Siitä yritetään väkisin vääntää suuren rahan toimintapakettia, vaikka eväitä moiseen ei olisikaan. Ruotsalaisdekkarien arkirealismista ei ole tietoakaan, kun rynnäkkökiväärein toisiaan tähtäävät turvajoukot rymistelevät keskellä ruotsalaista maaseutua. Jatkuvasti päälle tunkevan mahtipontisen musiikin ja televisiokerronnan välinen ristiriita lyö katsojaa korville ja silmille.

Henkivartijat on sen verran suuri pettymys, että toinen tähti tipahtaa vain sympatiasta naapurimaan hyvää vauhdissa olevaa rikoselokuvatuotantoa kohtaan. Henkivartijoiden epäonnistuminen osoittaa taas kerran, ettei pohjoismaisten elokuvantekijöiden kannata lähteä tallomaan valmiiksi tallattuja formaattiviihteen polkuja. On parempi keskittyä omaan perinteeseen ja toisaalta hakea uusia maailmoja, tai pyrkiä soveltamaan vanhoja kaavoja omaperäisesti. Muuten tuloksena on tällaista ponnekasta puhkumista, joka lähemmin tarkasteltuna paljastuu vain latteaksi ja epäuskottavaksi toimintapölhöilyksi.