Suomessa on mahdollisuus nähdä uutta ruotsalaista elokuvaa valitettavan harvoin, olipa kyse sitten televisio-, video- tai teatterilevityksestä. Ainakin tämän takia voi paremman puutteessa pistää rahansa vuonna 1999 valmistuneeseen Arne Nilssonin ohjaamaan trilleriin Noll tolerans - Surmanjahti.

Toisen hyvän syyn elokuvan vuokraamiseen saa siitä, että länsinaapurissa osataan tehdä varsin sujuvasti kerrottuja rikostarinoita kuten televisiosta tuttua Komisario Beckiä ja ruotsalaisia poliisisarjoja seuranneet tietänevät. Toisaalta Surmanjahdin heikkous on juuri sen tavanomaisuus. Elokuva muistuttaa liiaksikin ruotsalaisia - tai yleensäkin eurooppalaisia - tv-dekkareita. Leffa toimisikin melkeinpä paremmin pari-kolmiosaisena television minisarjana.

Raflaavasta suomenkielisestä nimestään huolimatta tarina ei tarjoa mitään uutta moneen kertaan nähtyihin "syytön mies takaa-ajettuna" -elokuviin, joita Hollywood suoltaa elokuvamarkkinoille liukuhihnalta. Lajin amerikkalaistuotannoissa on vain panostettu mässäilyyn asti mahtaviin erikoistehosteisiin ja näyttäviin takaa-ajoihin, jotka jäävät Surmanjahdissa kovin vaisuiksi.

Tarinan päähenkilö on Göteborgin rikospoliisin erikoismies Johan Falk (Jakob Eklund), joka joutuu jouluaattona ampumavälikohtaukseen timanttiryöstäjien kanssa. Aluksi tapauksen selvittely näyttää olevan pelkkää pässinlihaa. Ryöstön takana oleva röyhkeä pääkonna pääsee kuitenkin pälkähästä uhkailemalla todistajia ja lavastamalla Falkin syylliseksi, jota alkavat jahdata niin roistot kuin poliisitoveritkin.

Rakkausasioissaan katkeria menetyksiä kokenut kyyninen kyttä ottaa tällöin lain omiin käsiinsä, selvittää jutun oikealle tolalleen - ja voittaa vielä puolelleen herttaisen yksinhuoltajaäidinkin. Juoni on siis tuttuakin tutumpaa tavaraa ja henkilöhahmot kaavamaisia, joskin himpun verran uskottavampia kuin vastaavissa jenkkielokuvissa. Ainakin he näyttävät ihan tavallisen näköisiltä ihmisiltä toisin kuin Hollywoodin silotellut Kenit ja Barbit.

Ruotsalaiskansalliset piirteet jäävät Surmanjahdissa täysin taka-alalle, harmillista kyllä. Jos niitä kaipaa, kannattaakin katsella videovuokraamon hyllystä myös teatterilevityksessä olleita Kjell Sundvallin ohjaamia Metsästäjiä (Jägarna, 1996) ja Viimeistä sopimusta (Sista kontraktet, 1998). Ensiksi mainitussa jännärissä liikutaan leimallisesti Ruotsin Lapissa ja jälkimmäisessä selvitellään lähestulkoon oliverstonemaisilla painotuksilla (vrt. JFK - avoin tapaus, 1991 ja Nixon, 1996) ruotsalaisten suurta kansallista traumaa, pääministeri Olof Palmen salamurhaa.

* *
Arvostelukäytännöt