Kolmas aalto valkokangas

Ruotsissa osataan tehdä kaupallisesti menestyviä amerikkalaistyylisiä toimintaelokuvia. Ensin tuli Surmanjahti (1999), sitä seurasi Henkivartijat (2001). Nyt kovaotteinen oikeuden puolustaja Johan Falk (Jakob Eklund) palaa suojelemaan puolustuskyvyttömiä elokuvassa Kolmas aalto.

Ohjaaja Anders Nilssonin kolmas Falk-elokuva kertoo yhdistyvän Euroopan taistelusta järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Falkin vanha pomo Sellberg (Lennart Hjulström) on pestattu johtamaan tätä taistelua Europoliin. Hän yrittää taivutella tehokkaan Falkin takaisin hommiinsa, mutta tämä ei ole innostunut. Samaan aikaan Lontoossa Rebecca Åkerström (Irina Björklund) huomaa, että hänen poikaystävänsä on vakavasti sotkeutunut rikollisiin kuvioihin. Rebecca joutuu pakenemaan henkensä edestä. Haagissa nämä kolme kohtaavat ja alkaa väkivaltainen ajojahti läpi Euroopan.

Nilssonin ohjaus on mahtipontista. Toimintaa riittää ja teknologian viimeisiä aikaansaannoksia esitellään tiuhaan, kun Ruotsin oma Bond jyrää rikolliset tieltään. Ruotsista ammattitaitoa löytyy, niinpä elokuva näyttää aivan vertailukelpoiselta Hollywoodin toimintarymistelyiden rinnalla. Samalla se kuitenkin menettää kaiken omintakeisuutensa. Kolmas aalto on persoonaton eurotrilleri.

Suomen oma edustaja Irina Björklund suoriutuu roolistaan varsin kelvollisesti. Englanti taittuu sujuvasti, ehkä jopa liian huolitellusti. Paljoa liikkumavaraa ei ohjaajalta kuitenkaan heru. Ihmiset jäävät tässä teknotrillerissä väkisinkin pinnallisiksi. Tärkeintä on toiminta ja siihen elokuva lopulta kompastuukin.

Elokuvasta jää mieleen ajatus siitä, että ihmiset ovat auttamattomasti häviämässä taistelun kansainvälisen talouden hirviölle. Raha määrää ja ihmiset ovat vain pelinappuloita. Kukaan ei voi hallita uuden rikollisuuden koneistoa. Puheenvuorona Kolmas aalto on kuitenkin auttamattoman naiivi. Tätä korostaa elokuvan lopun naurettavuutta hipova veriooppera, jossa ottavat yhteen niin sankarit, konnat, saksalaiset poliisit kuin maailmankaupan vastustajatkin.

Tällaisen toimintaviihteen vastapainoksi ruotsalainen jännityselokuva tarvitsee ehdottomasti Henning Mankellia ja Rolf Lassgårdia. Sitä yhteiskunnallista lähestymistapaa, jota tästä elokuvasta ei löydy.