"Only disconnect"

Gosford Park on ’kapinallisen mainstreamin’ mestarin Robert Altmanin uusin elokuva. Tällä kertaa ohjaaja osoittaa ajankohtaisuutensa purkamalla 1980- ja 90-luvun suosikkielokuvien, pukudraamojen, tai ns. heritage-elokuvan, luutuneita kuvioita.

© 2001 USA FilmsElokuva alkaa tuttuun tapaan. Englanti, 1930-luku: muhkean kokoisten maiden keskellä sijaitsevaan loisteliaaseen kartanoon saapuu joukko kunnianarvoisia vieraita, toiset enemmän, toiset vähemmän siniverisinä, toiset rentoina ja koppavina, toiset hermostuneina ja kaunaisina. Niin vieraat kuin talon väki jakautuu herrasväkeen ja palveluskuntaan, ylä- ja alakertaan, jotka leikkaavat vain edellisten juoksuttaessa jälkimmäisiä päähänpistojensa mukaan. Kirjavan seurueen koomiseksi, mutta myös pelottavaksi keskipisteeksi muodostuu isäntä Sir William (Gambon), jonka äreä ja tunteeton luonne tuottaa kuivaa hupia toisille ja kitkerää, kytevää vihaa toisille. Metsästysretkellä kaikki on vielä hyvin, mutta monimutkaiset ihmisuhteet, uudet ja vanhat, kiehuttavat keitoksen lopulta yli äyräiden: illanvietto päättyy murhatutkimukseen.

Altman lainaa häpeilemättä heritage-elokuvan kerrontaa ja kuvaustyyliä ja maustaa niitä tummilla, traagisilla ja julmilla sävyillä. Saapuminen kartanolle on kuin suoraan Pitkän päivän ilta -elokuvasta, nyt vain sataa kaatamalla. Myös ajatus vapaan luokan ja varsinaista työtä tekevän palvelijaluokan välillä on yhtymäkohta Merchant-Ivoryn varhaisempaan elokuvaan: hillittyjen Thompsonin ja Hopkinsin tilalla nähdään nyt kuitenkin paljon kyynisempi ja rääväsuisempi palvelijakaarti omine sisäisine kiistoineen, arvojärjestyksineen ja fiksaatioineen.

Yläkerran väki ei puolestaan hurmaa humaaniudella tai avomielisyydellä. Rikkaiden aristojen lauma koostuu itseään tyrkyttävistä nousukkaista ja egojaan snobismissa vuosikausia kylvettäneistä tervaskannoista. Käsikirjoitus ja ohjaus kääntävät heidän humoristiset lausahduksensa heitä itseäään vastaan: yleisö nauraa heille, ei heidän kanssaan. Tavoilleen uskollisena Altman kuvaa suurta (ja huomattavan nimekästä) näyttelijäjoukkoa hyvin tasapuolisesti, eikä varsinaisia päähenkilöitä pääse juuri syntymään. Vain Mary (MacDonald) ja Robert (Owen) erottuvat joukosta, lähinnä siksi, etteivät he korosta itseään kuuluttamalla jatkuvasti pienimpiäkin mielipiteitään kuten muut.

© 2001 USA FilmsYläluokan pomoilu näytetään epämielyttävän mielivaltaisena ja oikeutettua kapinahenkeä kylvävänä oikutteluna. Englantilainen kulttuuri ei Gosford Parkissa piirry jalona eurooppalaisena museona, vaikka elokuvassa on mukana amerikkalainen elokuvatuottaja. Yhdessä brittiläisen suojattinsa Ivor Novellon kanssa he muodostavat dekandentin snobismin tilalle nousevaa uutta, mahdollisesti triviaaliksi ja tyhjänpäiväiseksi käsitettävää viihdeparadigmaa: kukaan vieraista ei tunne Novelloa ja hänelle jää ikäänkuin baaripianistin ja surumielisen klovnin rooli. Elokuvatuottajassa on aavistus Altmanin ironista omakuvaa: murhamysteerin kimpussa puurtava kiroileva, pedanttinen eksentrikko tuo elokuvaan muutaman hymyilyttävän ’metakohtauksen’.

Kun hilpeä tapaaminen hiljaa kitkeröityy ja saa tummia sävyjä, kulissien takaa alkaa paljastua yhteyksiä talon eri sosiaalisten kerrostumien väliltä. Utuiselle romantiikalle ei Altmanin realistisessa otteessa ole sijaa; denouementiakuvioita luonnehtivat ennen kaikkea karkea sovimismi ja yläluokalle yhdentekevä, mutta muiden elämiä pysyvästi vaurioittava vastuuton seksuaalinen seikkailuhalu. Vaikka kartanossa pyöriviä ihmisiä ympäröi yltäkylläinen taide- ja koristepaljous, ei Altman kuitenkaan suistu heritage-elokuvissa usein koettujen ’museonautintojen’ ja luksusfetisismien tehtailuun. Tästä pitää ensemble-narratiivi huolen. Kerronnalla ei ole aikaa viipyä yhdessä henkilössä ja tämän kulloisessakin ympäristössä, vaan leikkaus tai sähäkkä panorointi tai kamera-ajo sysää henkilön ja syntymäisillään olleen stasiksen syrjään ja rakentaa tilalle heti uuden, lyhytkestoisen hetken, ennen siirtymistään jälleen eteenpäin.

Monihenkilöinen narratiivi ja leikkausrytmi paloittelevat kartanon maailmaa niin, ettei fetissejä pääse syntymään. Krumeluurin ja idyllien keskeltä paljastuva mätä ydin liittää elokuvan (kenties astetta väkevämpien) edeltäjien Bergmanin ja Vinterbergin ikonoklastiseen perheen ja pienyhteisön kuvaustraditioon. Välienselvittelyn teemaan liittyy myös Helen Mirrenin (Mrs. Wilson) ja Michael Gambonin (Sir William) asettuminen vastapariksi - herkullinen ja täyteläinen analogia parin rooleihin Greenawayn Kokki, Varas, Vaimo, Rakastaja -elokuvassa.

Kun tarinan, elokuvallisen kerronnan ja juonen koukeroide herkkuihin lisätään vielä osistaan nauttiva tähtikaarti, ollaan jo lähellä huippuluokan elokuvaelämystä. Muutamia kauneusvirheitä mahtuu kuitenkin mukaan: esimerkiksi Dancen ja Jacobin tähtiaura on tungettu tarpeettoman pieniin rooleihin, jolloin heidän astumistaan etualalle odottaa turhaan. Myös Stephen Fry poliisikomissaarion osassa tuntuu liian raskaalta, ilahduttavan kömpelöstä ja huolimattoman typerästä hahmostaan huolimatta. Ja ehkä loppuratkaisu kokonaisuudessaan jää aavistuksen verran sen tehon alapuolelle, joka olisi kuulunut saavuttaa kahden ensimmäisen näytöksen kieppuvan juonittelun ja huippunäyttelijöiden luoman kihisevän tunnelman jälkeen - jotain kokonaisvaltaisempaa, ilmestykirjamaisempaa huomaa jääneensä odottamaan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /5 henkilöä