Kolmetoista aavetta valkokangas

Kauhua ja irvokasta naurua yhdistävää elokuvaa ei oikein voi ottaa vakavasti. Jos selkäpiitä karmivat tunnelataukset tipautetaan taivaista löysällä dialogilla ja pikkuhauskoilla murjauksilla, tuntee väkisinkin tulleensa petetyksi. Kolmessatoista aaveessa päästään alkuhölmöilyjen jälkeen hyydyttäviinkin kohtauksiin. Se on musiikkivideoita ja mainoksia tehneen Steve Beckin esikoisohjaus ja uudelleenfilmaus b-luokan länkkärien ja kauhuelokuvien tekijä William Castlen (1914-77) vuonna 1960 ohjaamasta samannimisestä elokuvasta. Elokuvan takana on samainen tuottajaryhmä, joka uudisti Castlen kulttikauhiksen House on Haunted Hill (1958) vuonna 1999. Eikä loppua näy: Castlen Macabrea (1958) ollaan parhaillaan panemassa kiertoon.

Beckin Kolmentoista aaveen tarina on sijoitettu nykyaikaan. Arthur Kriticos (Tony Shalhoub) elelee tyttärensä ja pikku poikansa kanssa rahattomana. Elämä pysähtyi, kun rakastettu vaimo kuoli tulipalossa. Kun oven takana kolkuttava lipevä lakimies ilmoittaa perinnöstä, ei kukaan osaa epäillä pahinta. Omituinen Cyrus-setä (F. Murray Abraham) oli pohatta ja kummitusten jahtaaja. Testamentissaan hän jätti valtavan lasilinnansa veljenpojalleen ja toivoo tämän asettuvan taloksi.

Kuvioihin ilmaantuu myös Cyrukselle työskennellyt kummitusten jahtaaja (Matthew Lillard), joka tulee vaatimaan velkojaan sekä vangittujen sielujen vapauttaja (Embeth Davidtz). Hyväuskoiselle veljenpojalle alkaa selvitä, mihin pätsiin on nenänsä pistänyt, kun hän suostuu katsomaan maailmaa erikoislasien läpi: vain niiden avulla voi nähdä haamujengin. Ja talon kellarikerroksessa alkaa sykkiä helvetin sydän, kun sinne lukittu aavegalleria pääsee vapaaksi. Vangitut sielut janoavat kostoa, eikä pakotietä sinetöidystä lasikammiosta näytä löytyvän. Lisää yllätyksiä on luvassa, sillä kaikilla elävilläkään ei omatunto ole niin puhtoinen miltä näyttää. Ja missä onkaan se kolmastoista aave?

Herkullisen kammottava aavejoukkio on hyytävästi toteutettu. Kaikkia kahtatoista pelättiä ei tosin ehdi kunnolla edes nähdä, kun jo kiiruhdetaan eteenpäin. Huolella valmistelluilla hahmoilla olisi toki voinut nautiskella. Parhaat ja inhat kohtaukset ovat juuri ne, joissa aaveet pääsevät riehumaan. Kullakin on taustansa ja ominaispiirteensä, oma tapansa janota verta. Eläviä näyttelevät jäävät pehmonalleiksi kummitusten rinnalla lukuun ottamatta F. Murray Abrahamin vakuuttavaa pahistelua. Juoneltaan elokuva on jokseenkin toimiva mutta ennalta arvattava lässähtävää loppua myöten.