Purppuravirrat valkokangas

Pienessä vuoristokylässä löydetään kammottavasti silvottu ruumis. Sarjamurhaajasouvi pyörähtää käyntiin, ja paikalle saapuu poliisin "erikoismies", jonka hahmo on tuttu perin monesta elokuvasta. Yllätykset alkavat tarinan henkilöiden avatessa suunsa ja päästellessä sujuvaa ranskaa. Purppuravirrat on eurooppalaisittain kunnianhimoinen yritys pärjätä kansainvälisillä markkinoilla tekemällä älykkäästi variaatioita viime vuosien kalutuimpaan premissiin. Vaikka alussa näytetään päätyvän samanlaisten metafyysisten ja eksistentiaalisten ahdistusten äärelle kuin elokuvassa Seitsemän (1995), Purppuravirrat alkaa varsinkin loppua kohti päästellä otetta rennommaksi ja vaihtaa raidetta kohti perinteistä, toiminnalla maustettua murhamysteeriä. Mutta tylsää ei sekään toki ole: käänteet säilyttävät loppusekunneille asti yllättävyytensä. Silti ohjaaja Mathieu Kassovitzin aikaisemmat, hyvinkin vakavat käsikirjoitusteemat (esim. Viha, 1995) antoivat olettaa juuri jonkinlaista pohdiskelevaa asennetta.

Kautta linjan toimii vastakkainasettelu kauniin ja groteskin välillä. Ranskan Alppien kupeessa kyhjöttävässä kylässä ja yliopiston jykevästi puisessa kirjastossa on Vanhan maailman kauneutta, joka on saatu vangituksi selluloidille. Maisemia käydäänkin ihastelemassa helikopterilentojen ja vuorikiipeilyn merkeissä. Mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti myös Bruno Coulais’n eleginen musiikki. Pääosan haltija Jean Reno viljelee taas maneereitaan, eikä kai luotettavampaa ilmestystä olisi voinut sovittaa ranskalaiseen elokuvaan, joka avoimesti hakee menestystä myös Ameriikan puolelta. Siellä tosin Renon rooli Godzillassa (1998) on kuulemma kaikkein laajimmin tunnettu esiintyminen, joten hän joutunee sikäläisillä kankailla paiskimaan hiukan töitä uskottavuutensa eteen.

Kertomuksen kuuluu kuitenkin toinenkin poliisi ja toinenkin rikostutkimus. Kauhuviritys on tarinassa taas voimakkaasti läsnä, kun Vincent Cassel’n tulkitseman rämäpääpoliisin tutkima haudan häpäisy johtaa syrjäiseen luostariin. Siellä muistellaan vahvasti lajityypin vanhaa klassikkoa Ennustusta (1976). Miinuspisteitä tulee oudosta tunnelman rikkoutumisesta, kun sama etsivä piipahtaa seuraavaksi skinheadien nyrkkeilysalilla, jossa hän päättää ryhtyä savatematsiin kahden koviksen kanssa, koska nämä haistattelevat ja hän "vihaa fasisteja". Taustamökää saadaan sivulla pyörivästä Tekken 3 -pelistä. Kun tyrmistyksestä on selvinnyt, on pakko myöntää, että sinänsä kuitenkaan toimintajaksoissa - joita on yllättävän paljon - ei ole kuin kiitoksen aihetta. Takaa-ajoista on kerrankin saatu jännittäviä, ja huima juosten kisattu takaa-ajokohtaus lumisateessa sai todella veren kiertämään omissakin jaloissani.

Periaatteessa tarinahan on synkeillä sävyillä väritetty buddy-movie, jonka kahden pääosan esittäjän välistä bondingia eivät romanssintyngät paljoa pääse häiritsemään. Vanha, viisas poliisi kohtaa nuoren, suoraviivaisen poliisin ja nämä kaksi joutuvat voittamaan toisiaan kohtaan tuntemansa vierastuksen selvittääkseen rikoksen.

Tässäkin suhteessa muistellaan Seiskaa, varsinkin kun kumppanukset innostuvat potkimaan ovia sisään, varmuuden vuoksi jopa kahdesti. Kun tähän soppaan heitetään psykologista trilleriä, sarjamurhaajagenren kliseitä, tehokkaasti toteutettua toimintaa ja ranskalaisia kirosanoja, saadaan hämmästyttävän tuore yhdistelmä aikaiseksi. Kassovitzin aikaisemman tuotannon ystävät saattavat tosin syyttää auteria kaupallistumisesta. Itse mies kuitenkin lupailee seuraavaksi projektikseen taas omaan alkuperäiskäsikirjoitukseensa perustuvaa kyhäelmää. Purppuravirrat auttanee takuuvarmalla menestyksellään hanketta.