Happy End valkokangas

Michael Haneken haluttomuus miellyttää yleisöään on muodostunut pitkän uran varrella ohjaajan tavaramerkiksi. Haneken tyylin tunteva katsoja osaa odottaa, että itävaltalais-auteurin teokset ovat usein tarkoituksella turhauttavia ja ajoittain suorastaan luotaantyöntäviä. Etäännyttävästä tyylistä huolimatta, ja toisinaan juuri sen ansiosta, Haneken elokuvat haastavat katsojaa ajattelemaan.

Ohjaajan tuorein elokuva Happy End täyttää päällisin puolin kaikki Haneke-elokuvan tunnusmerkit, mutta jotain tuntuu uupuvan. Siinä missä Haneken aiemmat elokuvat turhauttavat katsojiaan leikkimällä näiden odotuksilla, ei fokuksen puutteesta kärsivä Happy End oikeastaan missään vaiheessa edes herätä odotuksia, joilla leikkiä. Lopputulos on Hanekemaisen turhauttava, mutta vääristä syistä.

Happy Endin tarina alkaa, kun 13-vuotiaan Eve Laurentin (Fantine Harduin) äiti joutuu sairaalaan lääkemyrkytyksen takia. Yksin jäänyt Eve muuttaa uudessa avioliitossa asuvan isänsä Thomasin (Mathieu Kassovitz) luokse asumaan. Thomas-isä vaimoineen asuu valtavassa kartanossa muun Laurentin suvun kanssa. Laurentit ovat varakkaita, mutta kukin omalla tavallaan onnettomia.

Perheen eläkeikäinen patriarkka Georges (Jean-Louis Trintignant) haluaa kuolla. Thomasin sisko Anne (Isabelle Huppert) on rakkaudettomassa suhteessa. Annen poika Pierre (Franz Rogowski) hoitaa mielenterveysongelmiaan alkoholilla. Thomas itse pettää vaimoaan toisen naisen kanssa. Asiat mutkistuvat entisestään, kun perheen omistamalla työmaalla sattuu onnettomuus, jossa menehtyy yksi työntekijä.

Laurentien kesken todellista kohtaamista ja kommunikointia ei tapahdu. Toisen nähden itkemistä pyydetään anteeksi, halauksista rimpuillaan irti ja riitely vaiennetaan. Perheen kulissien ylläpitämisestä vastaa Laurentien yritystä luotsaava Anne, joka lakaisee epämiellyttäviä asioita maton alle sekä liike- että perhe-elämässä. Haneke tuntuu rinnastavan perheen sisäisen maailman ja bisnesmaailman toisiinsa, ikään kuin yritysmaailman logiikka PR-strategioineen vuotaisi perheen yksityiselämän puolelle.

Perheenjäsenten todellinen luonto paljastuu kuitenkin sosiaalisen median piirissä. Nuori Eve tunnustaa todelliset tunteensa live-striimatessaan arkeaan, ja Thomas tuo seksuaaliset fantasiansa esille Facebookin yksityisviesteissä. Sosiaalinen media ja sen kuluttaminen nouseekin yhdeksi elokuvan keskeisistä teemoista. Harmi vain, että Haneken tapa käsitellä aihetta on yksisilmäisen moralisoiva. Sosiaalinen media esiintyy elokuvassa vain ihmisten inhottavimpien vaistojen ja taipumusten elintilana.

Elokuva koskettaa ohimennen myös Euroopan pakolaiskriisiä. Tätä teemaa ei käsitellä kuin ohimennen ja taustalla, mikä alleviivaa elokuvan hahmojen minäkeskeistä maailmankuvaa entisestään. Ympärillä vellovat kriisit eivät edes rekisteröidy Laurentien mielessä, sillä he ovat uppoutuneet täysin omiin ongelmiinsa. Ikävä kyllä elokuva tuhlaa tämänkin oivalluksen sortumalla kömpelöön sormenheristämiseen aivan tarinan loppumetreillä.

Hanekelle epätyypilliseen tapaan Happy End ei tarjoa aineksia ajattelulle. Elokuvan näkemykset yläluokan itsekkyydestä sosiaalisen median kiroista tuntuvat valmiiksi pureskelluilta ja kliseisiltä. Teemojen käsittelyn reistaillessa Haneken omaleimainen kerrontatyylikin kääntyy häntä itseään vastaan. Pitkät otot ja tyhjyyttä kumiseva äänimaisema tuntuvat itsetarkoitukselliselta kikkailulta, kun ne eivät palvele elokuvan kokonaisuutta.

Haneken tapa jättää elokuvan keskeisiä tapahtumia katsojan kuviteltavaksi ei myöskään kanna hedelmää tällä kertaa. Irrallisista hetkistä koostuva kerronta löytää ja hukkaa rytminsä useita kertoja, ja laahaa hetkittäin todella pahasti. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joiden merkitystä kokonaisuudelle on suoraan sanoen vaikea hahmottaa. Se on sääli, sillä sotkun seasta erottuu hetkittäin myös pilkahduksia Haneken osaamisesta.

Elokuvan avaava kännykkäkameralla kuvattu kohtaus asettaa katsojan mielenkiintoisella tavalla sosiaalisen median kuluttajan asemaan. Kohtaus on myöhemmin nähtävän Pierre Laurentin karaoke-esityksen ohella elokuvan ehdottomia kohokohtia. Kokenut näyttelijäkaarti tekee myös erinomaista työtä, ja kuvausteknisesti elokuvassa ei ole moitteen sijaa.

On kuitenkin todettava, että 75-vuotias itävaltalais-provokaattori on tehnyt tällä kertaa aidosti tylsän ja yhdentekevältä tuntuvan elokuvan. Haneken ystäville Happy End ei tarjoa juuri mitään, mitä ohjaaja ei olisi käsitellyt aiemmissa elokuvissaan kiinnostavammalla tavalla. Elokuvaa ei myöskään voi suositella ensikosketukseksi Haneken mielenkiintoiseen katalogiin.