Amélie valkokangas

Pariisi ja ikuinen rakkaus. Paljon tämän käytetympää aihetta on ranskalaisen elokuvan historiasta vaikea löytää. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon mestarit kuvasivat pääkaupungin katuja ja kuppiloita lukemattomissa elokuvissa, mutta eivät näköjään sittenkään kuluttaneet aihetta loppuun. Jean-Pierre Jeunetin elokuva Amélie on paitsi kunnianosoitus ranskalaiselle elokuvalle, mutta myös tuore ja omalaatuinen kuvaus tutusta aiheesta, rakkaudesta.

Elokuva kertoo ikäisistään erillään kasvaneesta Amélie Poulainista (Audrey Tautou), josta tulee Montmartrella sijaitsevan Deux Moulins -kahvilan tarjoilija. Amélie ryhtyy ympärillään olevien ihmisten suojelusenkeliksi ja järjestää heille onnellisia sattumia, mutta kätkee samalla oman sydämensä äänet. Lopulta Améliekin osuu onnellisten tähtien alle ja tapaa elämänsä rakkauden.

Jeunetin elokuvan asetelma on täynnä riskejä. Mukana on useita elementtejä, joista saisi vaivatta aikaan vuoden kliseisimmän elokuvan. Esimerkkinä mainittakoon Pariisin "romanttisimmat" kuvauspaikat. Jeunet ja muut tekijät ovat kuitenkin olleet viisaampia. Tutut elementit on käännetty päälaelleen siten, että ne ovat edelleen tunnistettavissa, mutta pahimmatkaan stereotyypit eivät tunnu kliseiltä. Jeunetin elokuvaa voidaan pitää eräänlaisena vuosisadan alun elokuvien visuaalisena antiteesinä. Yksityiskohtien paljous ja liike ovat korvanneet realismiin pyrkivän ilmaisun. Uusi ilme on yliluonnollisia ulottuvuuksia hyödyntävä ja kirkas.

Elokuvan visuaalinen ilme ja henkilögalleria ovat sen ehdottomia vahvuuksia. Amélie elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, jonka ohjaaja Jeunet on kääntänyt kuviksi hyödyntämällä erityisesti leikkausta ja äänimaailmaa. Nopeat jaksot, joissa Amélie rakentaa mielessään tapahtumien kulkua, on leikattu yhteen taidokkaasti. Mielikuvitusjaksot nivoutuvat ongelmitta kokonaisuuteen, sillä koko elokuva tulvii korostettuja värejä ja epätavallisia kuvakulmia. Se on sekä juoneltaan että toteutukseltaan satumainen.

Amélien sydämen valittua esittää myös ohjaajana ansioitunut Mathieu Kassovitz. Pääparin näyttelijäntyö on nautittavaa katseltavaa, mutta sivuhenkilöt ovat elokuvan varsinainen suola. Esimerkiksi Jean-Pierre Jeunetin luottonäyttelijä Dominique Pinon tekee vakuuttavaa työtä mustasukkaisena naisystäviään seuraavana baarin vakioasiakkaana. Yksikään elokuvan henkilö ei ole "tylsä" tai "tavanomainen", vaan jokaiselle on kirjoitettu värikäs rooli eivätkä osaavat näyttelijät jätä tilaisuutta käyttämättä.

Ranskassa Amélie on ollut yleisön suuri suosikki. Vahvat elokuvaperinteet omaava kansa ei ainakaan tällä kertaa ole ihan väärässä, sillä kyynisimmällekin katsojalle löytyy elokuvasta omat puolensa. Se on "suuren yleisön elokuva" sanan varsinaisessa merkityksessä. Ohjaaja Jeunetin kyvyt eivät näytä kadonneen mihinkään Alien Resurrection -harhapolkujen myötä. Améliessa on aistittavissa samaa yliluonnollisuuden ja tunteiden tulkintaa kuin Delicatessenissa aikanaan.