Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset valkokangas

Suomalaisella elokuvalla menee hyvin. Ainakin jos mittarina pitää ensi-iltaelokuvien määrää ja moninaisuutta, eikä katsojaluvuissakaan ole ollut suuremmin valittamista. Kotimaisen elokuvakentän myönteisimpänä ilmiönä on pidettävä moninaistumista, sillä rikas elokuvakulttuuri luo pohjaa niin taiteelliselle kuin taloudellisellekin menestykselle. Viime vuosina kotoisen elokuvamme kirjavuus on tosin ollut paljolti pientuotantojen ansiota, sillä vakiintuneessa tuotantokoneistossa kartetaan edelleen riskien ottamista.

Kesäensi-ilta Lauri Mäntyvaaraan tuuheet ripset antaa amatöörinäyttelijöillään ja hienoisella kotikutoisuudellaan vaikutelman pientuotannosta, jollainen se ei kuitenkaan ole. Ammattiohjaajan luotsaama ja elokuvasäätiön tuella yli miljoonan euron budjetilla tehty elokuva on tuotannollisesti suomalaista peruskauraa, vaikka lopputulos muuta antaisikin ymmärtää.

Näennäisesti kyse on reippaasta sivuaskeleesta totuttuun valtavirtakomediaan. Komedia, varsinkin mutkaisemmilla tyylipoluilla toteutettuna, on kuitenkin vaikea laji, jossa maulla, mieltymyksillä ja huumorintajulla on muita lajityyppejä enemmän merkitystä. Tyylillisesti ja myös toteutukseltaan Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset tuo viime vuosilta mieleen Teemu Nikkin elokuvat 3 Simoa (2012) ja Lovemilla (2015).

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on aiemmin lyhytelokuvia tehneen Hannaleena Haurun ohjaama tarina kahdesta ystävyksestä, Sadusta ja Heidistä, joilla on kapinaliike pinnallisuutta vastaan. He sabotoivat häitä. Heidi kuitenkin ihastuu tulisesti komeaan jääkiekkoilijaan, mikä uhkaa niin ystävysten vastarintaliikettä kuin ystävyyttä.

Fantasiaelementeillä höystetty puskafarssi edustaa huumoria, joka ei ongelmattomasti operoi universaalin komiikan kentällä. Kansannaurattamisen sijaan kyse on marginaalisemmasta virnuilusta.

On huumorista ja tyylistä mitä mieltä tahansa, elokuvan kerronnallinen epätasapaino hämmentää. Alun näyttävän moottoripyöräkohtauksen jälkeen niin visuaalisen kuin kirjoitetun narratiivin intensiteetti laskee. Kyse ei ole niinkään ydintarinan ongelmasta vaan tavasta, jolla sitä kerrotaan. Aina kun katsojalta viedään oivaltamisen iloa alleviivatulla kerronnalla, tehdään tyylilajista riippumatta karhunpalvelusta itse elokuvalle. Ja kun alleviivaaminen tehdään mahdollisimman räväkällä yliviivaustussilla, koetellaan niin tyylin kuin toimivan kerronnan rajoja.

Lauri Mäntyvaaran tuuheissa ripsissä livetään rajan yli ainakin siinä suhteessa, että lopputuloksesta hukkuu sisällön tulkintaa ohjaava ote. Pinnalta ironista, sisältä sarkastista. Osoitteettomuus häiritsee. Eikä tilannetta auta, että kohellus on sangen kaukana siitä, mitä heinäseipään niellyt esteetikko arvostaa koherenttina elokuvataiteena. Ero esimerkiksi Markku Pölösen kokeellisempiin elokuviin Emmauksen tiellä (2001) ja Lieksa! (2007) on huomattava. On Pölösen elokuvista mitä mieltä tahansa, ne ovat sentään tekijänsä näköisiä ja tyylillisesti eheitä.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset kärsii lopulta samasta rohkeuden puutteesta kuin Mirja Pyykön muutaman vuoden takainen komedia Kekkonen tulee! (2013). Kovasti on yritetty tehdä jotain erilaista, mutta toteutuksesta puuttuu tarvittava rohkeus, jolla huumoria olisi nuijittu katsojan tajuntaan oikeasti ravisuttavilla tavoilla.

Tämän tyyppiset komediat pitäisi rohjeta viedä kouriintuntuvasti rajun absurdiuden puolelle, jotta lopputulos synnyttäisi tarvittavaa vastakaikua. Porilaiset onnistuivat Samurai Rauni Reposaarelaisessa rummuttamaan tarvittavan vastakaiun esiin ja vieläpä esteettisesti näyttävästi vain vaivaisella viidellä kymmenellä tuhannella eurolla. Kun kaksinkymmenkertaisella budjetilla ei päästä edes aavistukseen samasta, voi vain pyöritellä silmiään ja todeta saman kuin niin monesti Hollywood-tuotantojenkin kohdalla: taidetta ei tehdä rahalla, elokuvia kyllä.