Laskevan auringon maassa

Samuraielokuvat vievät lännen- ja mafiaelokuvien tyylilajeista tutut kunnia- ja moraalikäsitykset vieläkin pidemmälle. Ne ovat yleensä äärimmäisiä manifesteja vuosisatoja vanhojen perinteiden puolesta, kostoa ja sodankäyntiä ihannoivien mielikuvitusta kiihottavia verisiä tarinoita, joissa kaikki alkaa kunniasta ja päättyy kunniaan. Ei siinä mitään, kyllähän ne monesti hyvää viihdettä ovat, ja kuten Kurosawan samuraielokuvat ovat osoittaneet, ovat ne joskus myös hienoa, syvällistä taidetta.

On suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin eroavaisuuksista mitä mieltä tahansa, oli jotenkin odotettavissa, etteivät Reposaaren pikkukylään siirretyn samuraitarinan moraalikäsitykset olisi yhtä hienostuneen selkeitä kuin japanilaisten esikuviensa. Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Mika Rätön kieroutunut samuraitarina on velmu ja visuaalisesti vaikuttava, mutta sisällöltään harmittavan ohut ja yksiselitteinen silloinkin, kun se on omaperäisimmillään.

Samurai Rauni ReposaarelainenRauni Reposaarelainen (Mika Rättö) on Reposaaren pelätyin samurai, viinaan menevä yhden miehen tappokone. Kun hänen päästään luvataan palkkio, hän lähtee veriselle kostoretkelle valmistautumatta kohtaamaan menneisyytensä haamuja.

Elokuvan idea sekoittaa kaksi kaukaista kulttuuria muistuttaa paljon kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanutta Antti-Jussi Annilan ohjaamaa Jadesoturia (2006), joka sekoitti Kalevalan mytologiaa kiinalaisten wuxia-tarinoiden kanssa. Annilan elokuva pyrki ottamaan itsensä vakavasti, mutta Rätön elokuva ottaa vaarallisen askelen kohti itseironista perseilymeininkiä. Käsikirjoittajien onneksi (joita on peräti kuusi) elokuva ei kuitenkaan ikinä vajoa vaivaannuttavalle sketsiviihteen tasolle, vaan se on melko selkeä ja eheä teos.

Se ei kuitenkaan riitä kantamaan 80 minuutin elokuvaa. Kostoretken ajatuksen synnyttämä kiihotus sammuu nopeasti, ja suuri osa elokuvasta koostuu rauhallisista, yksittäisistä kohtauksista, jolloin Rauni tap(p)aa uuden vastustajan. Genretietoisuus on monesti läsnä, ja monet kohtaukset ovatkin rehellistä, häpeilemätöntä fanihekumointia samuraielokuvien olemuksessa. Elokuvasta huokuu aito tekemisen rakkaus, mutta kuten usein käy, se ei vain riitä.

Samurai Rauni ReposaarelainenMika Rätön maaninen roolisuoritus Raunina on upea, mutta samaa ei voi sanoa roolihahmosta itsestään. Hienoimpia samuraielokuvia on kantanut roolihahmojen syvyys, heidän kohtaamansa moraaliset haasteet ja vaikeudet. Ne ovat käsitelleet muun muassa yksinäisyyttä, joukkoon kuulumattomuutta, itsepintaista tarrautumista ideaaleihin ajatuksiin. Samurai Rauni Reposaarelainen näyttää käsittelevän näitä, muttei oikeasti kerro mitään.

Kerronnan löyhyyden vuoksi ne muutamatkin kohtaukset, joissa oikeasti olisi sisältöä, kuten hieno loppukohtaus, vaikuttavat lähinnä tyhjiltä lainauksilta. Elokuva on nojannut aivan liikaa ajatukseen, että yksittäisistä vaikuttavista kohtauksista syntyisi hyvä elokuva, joka olisi samaan aikaan parodia ja pastissi lähdeteoksilleen. On toki myönnettävä, että ajatus itsessään on jo niin suureellinen, että harvalla elokuvantekijällä on rohkeutta lähteä yrittämään, siitä suuri miekanheilutus tekijäryhmälle.

Tarinan läpinäkyvää yksinkertaisuutta on pyritty korvaamaan visuaalisin tehokeinoin, mikä voisi vaikuttaa laiskalta kirjoittamiselta. Elokuvan viehätys piilee kuitenkin tunnelmassa tarinan sijaan, ja ajoittain tyyli muistuttaakin b-elokuvien estetiikkaa. Visuaalisessa annissa kiteytyy elokuvan suurin ponnistus ja myös onnistuminen. Harrastelijaporukalla ja pienellä rahalla tehty elokuva ei vaikuta ollenkaan vähäpätöisemmältä muun kotimaisen elokuvan rinnalla.

Samurai Rauni ReposaarelainenJapanilainen kulttuuri nähdään elokuvassa niin härskinä stereotypisointina, ettei sitä voi ottaa vakavasti. Henkilöt ovat pukeutuneet klassisen japanilaisen teatterin tyyliin ja aina säännöllisin väliajoin katsojaa muistutetaan (oikeasti keksityn) samurain aforismeista. Muutama aidosti hauska visuaalinen vitsikin suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin yhteensovittamisesta on saatu mukaan. Japanilaisesta kulttuurista innostuneen kriitikon on tästä paha loukkaantua, meininki kun on avoimen kahjoa ja surrealistista.

Kyseessä on todellakin poikkeuksellinen suomalaiselokuva, joka ansaitsee tulla ylistetyksi riskinottonsa vuoksi, vaikka lopputulos ei ollutkaan vanhojen mestareiden veroinen. Elokuva kaatuu polvilleen kuin aito samurai tehdessään seppukun suomalaiseen tyyliin, viinanhimoinen virne kasvoillaan. Jään seuraamaan mielenkiinnolla, ottaako japanilaisyleisö tarinan omakseen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,3 /4 henkilöä