Baby Driver valkokangas

Edgar Wrightin uusin elokuva Baby Driver yhdistää The Blues Brothersin (1980) kolaririkkaat ja musiikin täytteiset pakomatkat Driven (2011) tyylikkäisiin metropolinäkymiin. Cornetto-trilogiasta (2004–2013) tunnettu ohjaaja tuo valkokankaalle omaperäisen rikoselokuvan, joka on totisempi kuin hänen aikaisemmat elokuvansa, mutta täynnä kevyttä vauhtia. Elokuvan värikäs maailma tuo La La Landin (2016) tavoin musiikkinumerot osaksi kaupunkimaisemaa ja takaa-ajokohtaukset saavat jopa tanssillisia ulottuvuuksia.

Baby (Ansel Elgort) on ansioitunut pakoautokuski, joka haluaisi lopettaa ryöstöhommat, mutta pomo Doc (Kevin Spacey) ei anna hänen lähteä ennen kuin velat on maksettu. Viimeiset keikat häämöttävät horisontissa ja ihastuttava tarjoilijatar Debora (Lily James) antaa uskoa huomiseen. Tinnituksesta kärsivästä kuskista on kuitenkin tullut tärkeä osa vaihtuvaa rosvokoplaa ja Baby saa huomata, että rikollisliigasta eroaminen ei käy niin helposti kuin hän oli kuvitellut.

Baby Driver on virtaviivaisesti toteutettu ryöstöjännäri, joka saa päähenkilönsä kautta musikaalimaisia ulottuvuuksia. Tinnitustaan kovaäänisellä musiikilla hoitava Baby mitoittaa keikkansa ja vapaa-aikansa kappaleiden kestojen mukaan. Tarkkuus, jolla hän hoitaa kuskin tointaan, peilautuu elokuvassa, joka hyrrää eteenpäin sulavasti ja yhtä tarkasti kuin Babyn pakoautot. Kun kuulokkeet otetaan pois korvista, valtaa ääniraidan matala humina, joka sitoo katsojan Babyn kokemusmaailmaan.

Maineelleen uskollisena Wright on koonnut kasaan joukon hienosti toimivia kappaleita. Ohjaaja on löytänyt musiikkivideomaisen lähestymistavan eri ryöstökeikkoihin, joissa kaikissa on oma jujunsa. Paikoitellen kappaleissa keskitytään auton balettimaisiin liikkeisiin ja toisinaan ammuskeluista tulee osa musiikin rytmiryhmää. Välillä keskiöön nostetaan sanoitukset, jotka näyttäytyvät huvittavassa kontrastissa itse dialogin kanssa tai ilmestyvät grafiitteina seinille. Kun kappalevalinnat ovat lähtökohta toiminnalle, saavat kohtaukset taustalleen oivallisen rytmityksen, mikä erottaa ne toisistaan ja muista saman genren edustajista.

Elokuvan tyylitelty kokonaisuus jättää henkilöhahmot hieman kevyiksi, mikä näkyy esimerkiksi Kevin Spaceyn rutinoidussa roolityössä. Dialogia enemmän elokuva keskittyy toimintaan ja pakomatkat saavat enemmän huomiota kuin liigalaiset. Naiivina Babyna nähtävä Ansel Elgort on ympäröity karismaattisilla näyttelijöillä, joista erityisesti Jon Hamm tekee vakuuttavan irtioton Mad Menin roolistaan. Lily James saa irti tyttöystävän osasta enemmän lämpöä kuin rooli itsessään tarjoaa ja Jamie Foxx on tasaisen hyvä tarkkasilmäisenä Batsina. Myös hienon pienen roolin tekee CJ Jones Babyn kuurona kasvatti-isänä.

Baby Driver on tiukka paketti, joka toimii viihdyttävänä ja säntillisesti suunniteltuna kokonaisuutena. Yksinkertaisen lähtökohdan ympärille on kasattu hienosti toimiva elokuva, josta löytyy ilmavuutta ja ihailtavaa innovatiivisuutta. Loppua kohden elokuva menettää hieman otettaan, kun aiemmin katsojille kuolleessa kulmassa tapahtunut väkivalta tuodaan kameran eteen. Wright ei ole aikaisemminkaan kääntänyt katsettaan väkivallalta, mutta Baby Driverissa lopun käänteet tuntuvat hieman jyrkemmiltä kuin aikaisemmin. Tuttuun tapaan elokuva on täytetty visuaalisella informaatiolla, jonka purkamiseen yksi katsomiskerta ei aivan riitä.