Kuudes kerta valkokangas

Suomen juhlavuosi ei kotimaisen elokuvan osalta avaudu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Odotukset olivat korkealla. Maarit Lallin ensimmäinen pitkä elokuva, Kohta 18 (2012), oli puhutteleva läpileikkaus aikuisuuden kynnyksellä olevista nuorista, ja Lalli pokkasi elokuvallaan Jussit niin tuottajana, ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tätä taustaa vasten hänen uudelta elokuvaltaan Kuudes kerta oli perusteltua odottaa hyvää kotimaisen elokuvavuoden avausta.

Kuudennen kerran jälkeen päällimmäisenä on kuitenkin hämmennys ja pettymys. Lallin uutukainen tuo mieleen Saara Cantellin muutaman vuoden takaisen elokuvan Ainoat oikeat (2013), joka oli outo harha-askel hienoja ja vaikuttavia elokuvia tehneeltä ohjaajalta. Ainoat oikeat vaikutti Cantellin osalta tilausohjauksena tehdyltä välityöltä, ja sama mielikuva syntyy Kuudennesta kerrasta, jonka Lalli on tosin itse käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut.

Kuudes kerta kertoo Annikasta (Pihla Viitala) ja Rickysta (Antti Luusuaniemi) ja heidän välilleen kehittyvästä seksisuhteesta. Kumpikin kaipaa fyysistä kanssakäymistä, ei muuta. Sitä, miten he ovat hedonistiseen seksin tavoitteluun ajautuneet, ei liiemmin avata, ei oikeastaan mitenkään. Heti alussa annetaan ymmärtää, että kummallakin on lapsi tai lapsia ja todennäköinen puoliso, mutta enempää Annikan tai Rickyn taustoja ei avata. Tämä on valtava ongelma, ja jo käsikirjoituksen tasolla sangen outo ratkaisu.

Voi toki olla, että Lalli on tavoitellut katsojalle samaa positiota kuin päähenkilöille, eli he eivät tiedä toisistaan mitään, vaan kuva toisesta alkaa rakentua hiljalleen erilaisten vihjeiden kautta. Katsojan kannalta vihjeitä on vain liian vähän eivätkä näyttelijät kykene omalla työllään syventämään hahmoja. Näin ollen Annikasta ja Rickysta on hyvin vaikea saada mitään otetta, saati ymmärtää heidän toimiaan. Heidän tekemisilleen ei tunnu löytyvän mitään mielekästä motiivia, muuta kuin seksi.

Annika ja Ricky eivät tunnu välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään, eivät edes lapsistaan. Tämä tekee heistä luotaantyöntäviä eikä heistä kykene välittämään, samaistumisesta puhumattakaan. Eikä Viitalan ja Luusuaniemen mitäänsanomaton kemiakaan tilannetta paranna. Jos kysymys on lihallisen seksisuhteen kuvauksesta, missä on himo ja lihan värinä?

Jotta Kuudennesta kerrasta olisi ollut nykyajan hedonistisen elämäntavan kuvaukseksi, elokuvaan olisi tarvittu Paul Verhoevenin kaltaista otetta ja näkemystä, jolloin päähenkilöt olisivat olleet psykologisesti kiinnostavia. Annikasta ja Rickysta psykologisia ulottuvuuksia ei liiemmin löydy. Hengettömien seksikohtausten välillä Annika ja Ricky puuhaavat omiaan, millä ei tunnu olevan mitään merkitystä tarinan tai henkilöhahmojen kehityskaaren osalta. Kuudenteen kertaan verrattuna Aku Louhimiehen Levottomatkin (2000) kykeni kertomaan päähenkilöistään enemmän, jopa seksin kautta.

Kuudennessa kerrassa on lisäksi turhana painolastina erilaisia sivuhahmoja, jotka vaikuttavat tarinan ja päähahmojen syventämisen kannalta tarkoituksettomilta. Osa hahmoista tuntuu olevan mukana vain siksi, että elokuvaan on saatu ympättyä muutama olevinaan koominen kohtaus. Ne sivuhahmot, eli Annikan ja Rickyn puolisot ja lapset, jotka olisivat voineet syventää tarinaa ja päähahmoja, tuodaan mukaan vasta viimeisen vartin aikana, mikä on auttamattoman myöhään.

Aivan loppumetreillään elokuva onnistuukin sytyttämään pientä kiinnostusta päähenkilöitään kohtaan, mikä olisi voinut johtaa myös heidän motiiviensa avautumiseen, mutta tällä ei enää tässä vaiheessa ole väliä. Hahmojen kontekstualisointi olisi pitänyt tehdä ensimmäisen vartin aikana, ei viimeisen. Loppu ei myöskään tarjoa kummoisiakaan ratkaisuja vaan jättää ennemminkin ilmaan kysymyksen siitä, miksi näinkin tyhjänpäiväisistä ja epäkiinnostavista hahmoista on tehty pitkä elokuva.