Kuolleiden aamunkoitto valkokangas

Jokin sontapörriäinen riehuu Amerikan länsirannikolla levittäen leffaväen keskuuteen ikävää tautia. Taudinkuvaan kuuluu järjetön tarve tuhdata uusia versioita vanhoista kulttiklassikoista. Viime vuosien pahin sairastapaus ilmeni Texas Chain Saw Massacren uusintafilmatisointina. Tosin kaikki asiantuntijat eivät pitäneet tapausta kovinkaan pahana ja liekö infektio levinnyt jo kansankin keskuuteen, koska uusimpaan tartunnansaaneeseen suhtaudutaan yhä hyväksyvämmin.

Vaikka Romeron zombie-trilogia nauttii kulttistatusta, on se monelle elokuvanystävälle tuntemattomampi tapaus kuin Hooperin kuuluisa Saha. Romeron trilogian keskimmäisen osan, Dawn of the Deadin, uudelleenfilmatisointi löytäneekin helpommin hyväksyvästi nyökyttelevää yleisöä ja kerännee innostunutta kiitosta erityisesti siltä sukupolvelta, joka varttuessaan on elokuvien katsomisen sijaan pelannut tietokonepelejä. Nykypäivän lyhytjänteisille katsojille Romeron viipyilevä ja pohdiskeleva teos olisikin yksinkertaisesti turhan vaikea ja haasteellinen katsottava.

Jälleen kerran mainoksilla ja musiikkivideoilla kouliintuneen ohjaajan, Zack Snyderin, Kuolleiden aamunkoitto täyttää mätön ja äksönin suhteen tehtävänsä ja vastaa vaativampaankin syltyn makuun. Mutta – kun ei ole enää teinipoika, ei pelkästä mekastuksesta jaksa innostua. Miksikään moraalin suolapatsaaksi en toki halua julistautua ja todettava onkin, että kyllä päähän ampuminen aina rentouttaa ja ihmisten kohtalo naurattaa.

Tämä oli Romeronkin elokuvien pintatasoa, ja ohjaaja itse on teostensa sisällön suhteen vaatimattomasti todennut tehneensä vain viihdettä drive in -teattereihin, ei muuta. Moisen luikurin voi laskea pelkäksi ironiseksi mainospuheeksi purkanjauhajille ja moralisteille, sillä alkuperäisessä zombie-trilogiassa on niin paljon erilaisia elementtejä, että teosten sisältömaailmasta voi rakentaa lukuisia älykkösfääriinkin yltäviä luentoja.

Dawn of the Deadia on tulkittu kulutuskulttuurin massapsykoosina, eikä syyttä. Ostoskeskukseen linnoittautuvan ihmisjoukon selviytymistaistelu zombien piirityksestä on sysimustaa satiiria. Tästä on kovin vähän mitään jäljellä uusintaversiossa, johon on kupattu pelkkä perustarina ja sen sisältämät, kieltämättä hyvät, toiminnan ainekset.

Yhteiskunnan luhistava anarkia ja sen paljastama ihmisten lopullinen heikkous on Kuolleiden aamunkoitossa ohitettu olan kohautuksin ja siirrytty heti ensimetreiltä suoraan jytkeeseen. Siinä missä Romeron zombit olivat paikoin jopa hellyttäviä kömpelyksiä, ovat uusintaversion elävät kuolleet liukasliikkeisiä ja ripeitä purijoita, kuin velociraptoreita suoraan Jurassic Parkista. Vaikka veri on nyt aidomman näköistä, niin 2000-luvulla ahdistavuudesta ja lohduttomuudella maalailusta tiedetään kovin vähän, ja rankkuuskin on vain näennäistä: 1970-luvulla elokuvissa saatettiin ampua lapsia – nykypäivän hymistelyissä sellainen ei tulisi kysymykseenkään.

Zombien perimmäinen tarkoitus niveltyy lopullisesti paikalleen vasta Romeron trilogian päättävässä Day of the Deadissa. Elävien kuolleiden inhimillinen funktio on toimia reaktiona ihmiskunnan kyvyttömyydelle kohdata itsensä ja poikkeavuutensa sekä löytää pelosta rakentavaa toivoa. Puhalletaan uusinversiossakin esiin yksi kultajyvä. Jännä yhteensattuma nimittäin on, että pelon tematiikka on niin kovasti tapetilla tämän päivän Yhdysvalloissa, kun maailman suurimman ostoskeskuksen ylin turvapäällikkö lietsoo pelkoa ja pelon retoriikallaan lahtaa omahyväisesti kaikkea. Fiktiossa demokraattisesta päätöksenteosta sivuun sysätyt onnistuvat palauttamaan valtansa ja saamaan ostoskeskuksen turvajehunkin järkiinsä. Miten mahtaa käydä faktassa?

Kuolleiden aamunkoitossa on muutamia lupaavia oivalluksia, mutta niitä ei syvennetä, vaan huomio käännetään kohti toimintaa. Näin katsojaa ohjataan suunnitelmallisesti pois pohtimasta näkemäänsä, jotta tekijät kykenevät kätkemään tarinan loogisuuden sudenkuoppia rymisteleviin silmänkääntötemppuihinsa. Tämä jos mikä yhdistettynä henkilöhahmojen kiinnostamattomuuteen tekee kokonaisuudesta ulkokohtaisen koreaa ja uusintaversion oikeutukselle välttämätön innovatiivisuus loistaa poissaolollaan.

Kun uusintaversiolle ja sen tarpeelle ei ole löydettävissä muuta järjellistä selitystä kuin taalojen tekeminen ja nykykatsojien toimintanälän hetkellinen tyydyttäminen, saavat suuremmat ylistyslaulut jäädä veisaamatta. Ja se kaiken pelastamaan ilmestyvä koira…

Romeron elokuvassa mopsi olisi ollut tervettä ironiaa Hollywoodin keskivertoviihteestä, mutta humppapajan omassa tuotannossa ihmisen paras ystävä on todennäköisimmin otettu mukaan ihan tosissaan tyynnyttämään keskivertokatsojan pehmolelujen parissa kehittynyttä tunneskaalaa.