Batman v Superman: Dawn of Justice valkokangas

Kumpi voittaisi tappelussa, Lepakkomies vai Teräsmies? Tämä on Batman v Superman: Dawn of Justicen isoin myyntivaltti, nörttihermoa kutkuttava asetelma, joka tarinan edetessä paljastuu valitettavasti vain mainospuheeksi. Oikea vastus on iso alaston tietokonepeikko, joka on elokuvan tapaan munaton ja järjetön.

Ensimmäinen reaktioni Zack Snyderin ohjaamaan Man of Steelin jatko-osaan oli sanoa sitä 250 miljoonan dollarin hiekkalaatikkoleikiksi, jossa Lepis ja Teris mätkivät toisiaan ja muita. Nyt ollaan hyvin kaukana Christopher Nolanin insinöörin tarkkuudella rakentamista Yön ritari -elokuvista.

Mutta oikeissa leikeissä on mukana iloa, vaihtelua ja tyytymystä. Tämä elokuva on kaksi ja puoli tuntia synkkää ja monotonista ryskettä vailla vapautusta, ja sen tärkein tarkoitus tuntuu olevan tulevien elokuvien mainostaminen.

Se pohjustaa Warnerin ja DC-kustantamon tulevia Ihmenainen- ja Oikeuden puolustajat -elokuvia, enkä ihmettelisi jos myös uusi Batman-elokuva olisi tulossa. Tarinalla itsellään ei tunnu olevan niin väliä. Ihmenaisen (Gal Gadot) lyhyt mutta riemukas esiintyminen elokuvan lopussa on parasta antia Ben Affleckin crossfit-Batmanin kanssa, joten tavallaan mainostus toimii.

Elokuva alkaa suoraan Man of Steelin lopusta, jossa Teräsmies (Henry Cavill) tuhoaa tahattomasti Metropolista ja kuolonuhreja syntyy. Tapahtumat kerrataan ruohonjuuritasolla Bruce Waynen näkökulmasta, ja tätä elokuva yrittää myydä alkuna erimielisyyksille. Kaksikkoa lietsoo toistensa kimppuun monimutkaisen juonikuvion kautta Teräsmiehen arkkivihollinen Lex Luthor.

Elokuvassa ei kuitenkaan selitetä, miksi Teräsmies yhtäkkiä kokee moraalista närkästystä Lepakkomiehen puuhista tai miksi Lepakkomies ei kestä Teräsmiehen olemassaoloa. Tai montaa muutakaan asiaa. Näin vain on. Hahmot toimivat miten toimivat, koska tarina vaatii sitä. Hyvällä tahdolla selityksiä voi keksiä, mutta elokuvasta ei niille tukea löydy.

Elokuva on järjetön, koska se epäonnistuu jo perustason tarinankerronnassa: hahmojen motivaatioissa, tapahtumien syy-seuraus-suhteissa, jopa tapahtumapaikkojen sijoittamisessa toisiinsa nähden. Asioita tapahtuu, koska asioita tapahtuu ja nyt pitää käynnistää uusi franchise.

Snyder on puhunut Frank Millerin klassisesta Yön ritarin paluu -sarjakuvasta tärkeänä lähteenä elokuvalle. Siinä Teräsmies edustaa valtiovaltaa, Lepakkomies oman käden oikeutta, ja yhteenotolle on perusteita.

Elokuvassa sen sijaan hahmojen arvot ja erot jäävät hämärän peittoon juhlavista puheista huolimatta. Jopa se on epäselvää, miten Teräsmieheen suhtaudutaan tarinan maailmassa. Yhdessä kohtauksessa häntä palvotaan jumalana, toisessa häntä vihataan.

Kummallakin on löyhä suhtautuminen ihmishenkeen (sarjakuvassa Lepakkomies ei muuten suostu tappamaan), eikä kummankaan teoilla lunasteta oikeutta moralisoida toista.

Kummatkin vaikuttavat lähinnä someraivon vallassa olevilta kiukuttelijoilta, jotka tahallisesti ymmärtävät väärin ja kiihtyvät nollasta sataan yhdestä poikkipuolisesta kommentista. Aikamme kuva ehkä, mutta ei kovin sankarillista. Eikä vihanpito voi olla kovin syvään juurtunutta, jos se ratkeaa siihen, että kummankin äidillä on sama nimi (oikeasti).

No, sarjakuvasta on oikeasti otettu mukaan lähinnä Lepakkomiehen voimahaarniska ja ikoninen kuva kuoleman kielissä olevasta Teräsmiehestä. Pelkkää pintaa.

Munaton elokuva on, koska sillä itsellään ei ole minkäänlaista näkökulmaa, väittämää tai näkemystä. Sillä ei ole perustusta. Paskan käsikirjoituksen takia mahdolliset teemat ja ideologiat tuntuvat tahattomilta ja ristiriitaisilta. Elokuvassa on toki lukuisia puheita vallasta, vastuusta, demokratiasta, ja fasistisen kuvaston kanssa flirttaillaan keskivertoa neofolk-bändiä enemmän. Mutta jälleen kerran se on pelkkää pintaa, kun hahmojen sanat ja teot eroavat toisistaan ja johdonmukaisuutta ei ole.

Munattomuus jatkuu väkivallan kuvaamisen kanssa. Yhdysvaltojen PG13-ikärajaa varten räätälöity toiminta tarkoittaa veretöntä ja seurauksista muualle leikkaavaa väkivaltaa. Sitä on paljon, ja se on niin päällekäyvää kuin ikäraja salli. Silti se saa elokuvan vaikuttamaan vain entistä lapsellisemmalta, vaikkakaan ei lapsille sopivalta.