Kuolleiden aamunkoitto kotikatsomo

Vastoin kaikkia ennakkoluuloja Hollywoodin remake-maniaa kohtaan uusi Kuolleiden aamunkoitto seisookin tukevasti omilla jaloillaan samoin kuin parasta aikaa teattereissa pyörivä verevä Mantsurian kandidaatin päivitys. Tuima toiminta tiukkana ohjenuoranaan moderni zombimarssi näyttää jo muutaman minuutin jälkeen mikä on meininki. Ja se on painostava, alituinen uhka, kun sivistynyt yhteiskunta sortuu alta aikayksikön totaalisen kaaokseen kuolleiden vallatessa maanpäällisen elintilan.

Jykevän johdannon myötä siirrytään suurkaupunkia nuolevista savupatsaista pitkästä aikaa kunnolla tikkaavaan alkutekstijaksoon, jota osuvaakin osuvammin rytmittää Johnny Cashin "The Man Comes Around". Umpimustan pirullinen rinnastus maailman ajautumisesta kontrolloimattomaan. kompasteluun iskee moukarin mahdilla. Moisen maanisuuden jälkeen eteen tuleva kuvasto ei voi olla aivan huonoa kuten se ei olekaan. Mainosfilmeissä hampaansa katkoneen visualistin, Zack Snyderin esikoisohjaus pieksee mennen tullen Texasin moottorisahamurhien kerrassaan kehnon uudelleenviritelmän.

Se, että elävien kuolleiden uudesta aamunkoitosta saa enemmän irti, on riippuvainen alkuperäiselokuvan tuntemuksesta. Ohjaaja Snyder on omassaan viisaasti jättänyt pois Romeron viipyilevän, pohdiskelevan ja kulutuskriittisen kerronnan, koska eipä sitä olisi enää pystynyt paremmin tekemään. Omalla kohdallani Romeron originaali vaikutti jatkuvasti takaraivossa uutta versiota katsoessani. Siksi en pidä tarinan suoraviivaistamista kovinkaan merkittävänä puutteena. Onnistunut ratkaisu on ollut tiivistää, pelkistää ja kiristää voimalla kauhun ja terrorin ruuvia inhimillisyyden alasajon puristavassa piinapenkissä.

Myös Snyderin zombit ovat erilaisia kuin Romeron lähes liikuttavan hömelöt, pökkelömäisesti eteenpäin puskevat ruumiinkuvatukset. 2000-luvun zombit ovat pirullisen vikkeliä ja voimakkaita kuin raivotautiset retaleet Danny Boylen parin vuoden takaisessa täysosumassa 28 päivää myöhemmin. Zombien ärhäkkäämpi olemus onkin yksi Kuolleiden aamunkoiton ehdoton tehonlähde, sillä äärimmäisten äkäisten ja tuoreen lihan himoissaan hullujen herhiläisten lähistöllä ennustettava elinaika on vain muutamassa hassussa sekunnissa. Luonnollisesti Cronenbergin 1970-luvun Rabid kummittelee kummankin edellä mainitun elokuvan taustalla.

Uudessa aamunkoitossa on myös herkulliset cameot. Palvottu, vanhan koulukunnan efektivelho Tom Savini päästelee seriffinä suustaan legendaarisen kehotuksen: "Ampukaa niitä päähän!" Ken Foree toistaa tv-evankelistana monologinsa lopuksi alkuperäisversion iskulauseen: "Miten te luulitte jumalanne teitä koskaan koskettavan? Niin ystävät, nyt me tiedämme. Kun helvetissä ei ole enää tilaa, kuolleet kävelevät maan päällä." Vuoden 1978 zombailuissa lopulta tarttuvan pureman saanut Scott H. Reiniger taasen vähättelee uhkaa kansalliskaartin kenraalina. Yksityiskohtia mutta antoivat sen huvin, joka lieni olleen tarkoitus. Dvd:n lisämateriaaleistakin löytyy vaihteeksi kiinnostavaa tavaraa, kun on ollut edes yritystä laventaa tarinaa video- ja uutisraporttirönsyilyineen tavanomaisen making of -pupun tervetulleena lisukkeena.

Apokalyptisenä ja kyynisenä kaaoskuvauksena Kuolleiden aamunkoitto oikeuttaa itsensä edeltäjänsä kautta ja sen täydentäjänä. Toiminnan ja hurmeen täyttämä tarina olisi voinut olla ajatusmaailmaltaan jopa rankempi, sillä sen verran valtaelokuvalle epätyypillisen lohduttomissa maisemissa kahlataan, että lisälöyly olisi ehkä pudottanut paatuneemmankin katsojan pallilta. Onneksi ne ovat välillä olemassa. Ne selkäydintä raapivat hetket, kun tehdään suoraan selväksi kuka on kenellekin susi. Eivätkö ihmiset lopulta vain saakin ansionsa mukaan, kun zombit vyöryvät planeetan uutena rotuna, joka ei kuololle kumarra eikä matele manalle mennen.

Sillä kuka tahansa voittaakin. Me häviämme.