John Carter valkokangas

Sadassa vuodessa maailma on muuttunut paljon. 1912 ei oltu vielä koettu ensimmäistä maailmansotaa, elokuvat ja lentokoneet olivat pioneeriasteella eikä Suomea ollut valtiona edes olemassa siitä huolimatta, että Hannes Kolehmaisen väitettiin juosseen Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa. Vuosi 1912 oli kuitenkin merkkipaalu pulp-kirjallisuuden ja tieteisseikkailujen saralla, sillä Edgar Rice Burroughs julkaisi ensimmäiset tarinansa John Carterista ja tämän seikkailuista Marsissa.

Burroughs julkaisi ensimmäisen John Carter -tarinansa useissa osissa pulp-lehti The All-Storyn sivuilla ja kirjoitti seikkailuille jatkoa saatuaan jalansijaa Tarzan-tarinoillaan. Hahmo on kestänyt aikaa ja John Carterin seikkailut ovat Suomessakin olleet lukuisien sukupolvien ajan suosittuja, vaikuttavia ja unohtumattomia, joten hämmästyttävää kyllä John Carterin matka valkokankaalle kesti kokonaisen vuosisadan. Aihetta on kyllä yritetty toteuttaa vuosikymmeniä aina 1930-luvulta alkaen, ja muutama vuosi sitten suoraan dvd:lle ilmestyi B-luokan halpis, jossa ex-pornotähti Traci Lords näytteli Marsin prinsessaa, mutta isolla kankaalla John Carter ei ole tätä ennen seikkaillut.

Burroughsin Mars-kirjat ovat itseoikeutetusti omalla paikallaan kirjahyllyssä Taikajousi-sarjan painoksina ja keskeisimmät osat tuli luettua kertaukseksi ennen elokuvaa, jotta Andrew Stantonin ohjausta on mahdollista verrata paremmin Burroughsin klassikkoteoksiin. John Carter selviää puhtain paperein, sillä elokuva on avainkohdissa erittäin uskollinen Burroughsin hahmoille, maailmankuvaukselle ja juonelle ja syventää juuri sopivasti John Carterin taustatarinaa mutta ei lähde hahmoa liikoja analysoimaan.

Sisällissodan veteraani John Carter (Taylor Kitsch) on etelävaltioiden upseeri ja herrasmies, joka päätyy äkkiarvaamatta Marsiin eli paikallisella kielellä Barsoomiin. Mars ei ole kuollut ja kuiva planeetta vaan kuoleva maailma, jossa eri kansakunnat taistelevat keskenään ja vihreitä tharkeja vastaan. Barsoomin vihreät ovatkin huomattava parannus maapallon vihreisiin verrattuna, sillä tympeiden ituhippien tilalla ovat nelimetriset, nelikätiset soturibarbaarit, joiden ensireaktio on pistää maahanmuuttaja – vai pitäisikö sanoa maailmanmuuttaja – orjaksi ja tuomita kuolemaan jos tämä rikkoo maan tapoja. Tharkeja johtaa miehuullinen Tars Tarkas, jolle Willem Dafoe on antanut äänensä.

Heliumin prinsessa Dejah Thoris (Lynn Collins) on planeetan kaunein nainen, joten totta kai John Carterin on pelastettava prinsessa pulasta, nujerrettava raaka sotalordi ja selvittävä mystisten thernien johtajan Matai Shangin ansoista. Mataita esittävä Mark Strong on tehnyt viime vuosina paljon vahvoja pahisrooleja, ja myös Matai Shangissa on diabolista karismaa.

Alkuperäisteoksen käsitys Marsista pohjautuu monelta osin aikansa tieteiskäsityksiin ja teorioihin Marsin kanaaleista, joita Burroughs seurasi ahkerasti. Nykyihmiselle paras ratkaisu onkin unohtaa kaikki nykypäivän kuivat faktat Marsista ja heittäytyä höpöhöpötieteen pauloihin. Tarjolla on koko rahalla eskapistista seikkailua, planeettojen välistä romanssia sekä miekkaa ja tieteismagiaa Barsoomin kuivassa ilmanalassa. Tarinan kuuluukin olla arkkityyppinen, sillä John Carter on arkkityyppisen romanttinen seikkailija ja miekkasankari joka hyödyntää niin pseudotiedettä kuin vahvaa miekkakättään. Seikkailuissa auttaa myös se, että Marsin pienemmän vetovoiman takia John Carterin lihasvoima ja ketteryys ovat paljon suuremmat mitä maapallolla.

Pääosaan valittu Kitsch on sikäli epäkiitollisen tehtävän edessä, että sadan vuoden aikana yhdellä jos toisellakin on oma mielikuvansa planeettojen välillä liikkuvasta virginialaisesta, mutta Kitsch suoriutuu toiminnan miehen roolistaan jämptisti. Ohjaaja Andrew Stanton on puolestaan elinikäinen John Carter -fani, joka kinusi ohjaustehtävät itselleen ja jolla on aitoa intohimoa avaruuden Tarzanin seikkailuihin. Tämä intohimo myös näkyy, sillä John Carterista huokuu poikamainen innostus seikkailufantasiaan.

Stanton on tunnettu modernien animaation huipputeosten kuten WALL-E:n ohjaajana, ja mies on hyvä valinta teokseen, jossa on pakostakin CGI:tä niin paljon, että animaatioelokuvakokemus on eduksi. Stanton on onnistunut voittamaan vaikean haasteen, sillä efektit eivät ole isännän vaan rengin asemassa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä, mutta ei itsetarkoituksellisen kikkaileva eivätkä efektit vie huomiota nopeatempoisesta tarinasta. 3D on sinällään tarpeetonta kuten niin usein ennenkin, mutta se ei ole myöskään päälleliimattua vaan luontevampi osa kuvakerrontaa kuin yleensä.

Kuten suomalaisen elokuvatutkimuksen kärkinimi, dosentti Veijo Hietala on monesti todennut, niin viihdearvo on arvo itsessään. Sen arvon John Carter täyttää. Teos ei keksi pyörää uudestaan eikä käsittele viihteen varjolla elämää suurempia kysymyksiä, mutta se tyydyttää onnistuneesti useiden sukupolvien John Carter -fanien toiveen nähdä pulp-suosikkihahmonsa vihdoin valkokankaalla ja on viihdearvoltaan kelpo teos poikain viihdelukemistojen malliin. Miehet ovat miehuullisia, naiset kauniita ja urheita, roistot roistoja ja John Carteriin leimautunut Marsin koira Woola on hellyttävän lupsakka ollakseen torahampainen pötkylä.

Sen verran elokuva antaa myöten aikakausien muuttumiselle ja pulp-tieteisviihteen muuttamiselle koko perheen viihteeksi, että marsilaisten vaatetusta on jonkin verran lisätty. Alkuperäisteoksissa sekä John Carter että Dejah Thoris viihtyivät lähes ilman rihmankiertämää. Ainoina vaatteina olivat satunnaiset vyöremmit, jalokivet ja miekkavyöt. Asialla on kaksi näkökulmaa. Olisihan se alkuperäisteoksen mukaista ihailla hehkeää Lynn Collinsia alasti, mutta samalla pitäisi sitten katsella munasillaan pomppivia ukkoja kahden tunnin mitalta, joten eiköhän nykymalli ole sittenkin parempi ratkaisu.