Katmandu – taivaan peili valkokangas

Espanjalaisohjaaja Icíar Bollaínilta nähtiin viimeksi Suomen teattereissa ansiokas Sade kuuluu meille (2010). Tämä espanjalaisen kuvausryhmän ja bolivialaisen alkuperäisväestön kohtaamisesta kertova teos oli myös ehdokkaana parhaan ulkomaisen Oscarin saajaksi. Uutuudessaan Katmandu – taivaan peili Bollaín jatkaa samantyyppisen aiheen parissa sovittamalla joitakin vapauksia ottaen valkokankaalle Victòria Subiranan, nuoren katalonialaisopettajattaren tositarinan parinkymmenen vuoden takaa.

Elokuvassa idealistinen Laia (Verónica Echegui) matkustaa Nepaliin kutsumuksenaan auttaa köyhän maan lapsia. Hän menee naimisiin paikallisen Tseringin (Norbu Tsering Gurung) kanssa saadakseen oleskeluluvan maahan. Tämän ja toisen opettajan, Shamiran (Saumyata Bhattarai), avulla hän perustaa oman koulun alueen lapsille. Ongelmia kuitenkin piisaa aina vanhempien asenteista korruptioon ja rahan puutteeseen – vandalismista, taudeista ja lapsikaupasta nyt puhumattakaan.

Tasavertaisen koulunkäyntioikeuden puolesta liputtava teos on eittämättä hyvällä asialla, mutta elokuvana valitettavasti edeltäjäänsä huomattavasti latteampi tapaus: siinä missä Sade kuuluu meille käsitteli länsimaiden ja kolmannen maailman valtioiden välistä suhdetta paikoitellen nerokkaan monitahoisesti, maailmoja syleilevä Katmandu tyytyy pelkästään saarnaamaan mustavalkoista sanomaansa vähäosaisten auttamisen tärkeydestä. Paatoksen määrä on välillä jopa sitä luokkaa, että kyynisemmältä katsojalta tuntuu siirappi valuvan ulos korvista. Etenkin loppua kohden elokuva tuntuu olevan yhtä halailua ja itkemistä.

Bollaínin edellinen elokuva oli myös käsikirjoitukseltaan selvästi onnistuneempi. Katmandussa kuvattujen toinen toistaan pahempien vastoinkäymisten määrä tuntuu varsin asetelmalliselta – varsinkin, kun suklaasilmäinen päähenkilö kuitenkin lopulta selviytyy voittajana kaikesta kuin pyhimys ikään. Vähemmälläkin dramatiikalla tulisi selväksi, kuinka vaikeaa elämä kehitysmaassa on. Tapahtumat kuvataan myös poikkeuksetta päähenkilön näkökulmasta, jolloin elokuva kertoo oikeastaan vain hänen omakohtaisesta kamppailustaan ja itse nepalilaisten ääni jää kuulumattomiin.

Teoksen toista pääosaa esittävät sen sisältämät komeat vuoristomaisemat, mutta nekään eivät riitä nostamaan kliseistä ja ylitunteellista tarinaa juuri keskivertoa paremman matkailumainoksen yläpuolelle.