Miss Farkku-Suomi valkokangas

Huoliteltu karhuparta ja puhuttelevat, räpäyksessä lempeästä vihaiseksi muuttuvat silmät ovat Jukka-Pekka Välimaan karisman ilmiselvät peruspilarit. Taiteilijanimellä Kauko Röyhkä paremmin tunnettu Oulun kasvatti ei aina hallinnut tilaa pelkällä läsnäolollaan. Sanoituksillaan koskettavan monilahjakkuuden vahvasti omaelämäkerrallisen romaanin Miss-Farkku Suomen filmatisointi on tuokiokuva 1970-luvun suomettuneesta tasavallasta.

Punkin nousun päiviin sijoittuva Välden (Mikko Neuvonen) kivulias kasvukertomus rakentaa töyssyistä siltaa nykypäivään. Peruskoulu on ankara paikka, eikä massasta erottautumista sallita kuin statuksensa jo saavuttaneille alfanuorille. Treenikämpälle, luokkahuoneisiin ja ryyppyluoliin pääosin sijoittuva aikamatka on pelottava esimerkki yksinuottisen yhteiskunnan ilmastosta.

Tarinaa ympäröi surumielisyyden kehä, jolta ei pääse karkuun edes voiton hetkellä. Etäisiksi jäävät hahmot ja hapuilevat sivujuonet rakentavat kuvaa kaupungista, jonka ongelmat ovat auraamattomia pyöräteitä syvemmällä. Pohjoisen kansan perussynti, julmettu kateus, leimaa tematiikkaa. Tullakseen hyväksytyksi on tässä insinöörien luvatussa maassa syytä tehdä asiat prikulleen pohjapiirustuksen mukaan.

Matti Kinnusen kirjoittamalla ja ohjaamalla kapinalla on kuitenkin optimistin sydän. Yrittäminen palkitaan ja erilainen nuori voi viedä kokoomusorin koristetyttöystävän (Sanni Kurkisuo) hiljaisella charmillaan. Välden riimien tahdissa taputetaan ja aiemmin hyljeksitystä Lou Reedin ihailijasta kehittyy jos ei normi, niin ainakin festivaalikelpoinen esiintyjä. Maan tavat avartuvat ja sekä musiikillisesti että poliittisesti avoimempi 80-luku on jo nurkan takana.

Valitettavasti eritoten dialogi pelaa aika ajoin vähän nolosti jälkiviisauskortilla. Voihan toki olla, että Röyhkä joskus uhosi suutuspäissään, että joskus tekin vielä väitätte olleenne mun kavereita, mutta arkirealismia tavoittelevalle tunnelmalle moiset letkautukset ovat myrkkyä. Välden paradoksi on siinä, että vaikka hän kuinka pyrkii erottumaan, ei hänen henkilökohtainen matkansa suuremmin kiinnosta. Pohjoisen harmaita lähiöitä kuristavalla ahdasmielisyydellä on elokuvalle selvästi enemmän annettavaa kuin betonirotiskojen asukeilla.

Stereotyyppisen neuvostokuvaston mieleen tuova miljöö henkii nostalgiaa, josta 1980-luvulla syntyneenä nautin tosin vain lähinnä visuaalisesti. Huuruiset teinivuotensa 70-luvun Kekkoslovakiassa viettäneet voivat varautua tunnerikkaaseen muistovyöryyn. Rento melankolia keskustelee sujuvasti kahden yleisön kanssa. Osin humoristinen ote ja päähenkilöiden ikä vetävät puoleensa nuorisoa, kun taas huolella tuotettu ajankuva rokottaa kokeneiden veronmaksajien pankkitiliä.

Miss Farkku-Suomi on muutaman vuoden sisään jo ties monesko Suomi-leffa, jossa Helsingin ulkopuolinen laidunnusmaa ei suinkaan esittäydy romanttisena maaseutuna vaan pikemminkin mökkihöperyyden ja takapajuisuuden masentavana linnakkeena. Kielletyn hedelmän lestadiolaisneidin tapaan Välden on kukoistaakseen käännettävä selkänsä keskustalaisille utopioille ja suunnattava etelään.