Ted valkokangas

Räävittömän Family Guy -piirrossarjan luojana tunnettu Seth MacFarlane siirtyy elävien kuvien pariin käsikirjoittamallaan esikoisohjauksella Ted. Elokuva alkaa kuin perinteinen satutarina, jossa yksinäisen pienen pojan, Johnin, jouluinen haave toteutuu, kun hänen rakas teddykarhunsa saa taianomaisesti hengen. Vuosien myötä John kasvaa isoksi, muttei kovin aikuiseksi.

Aikamiespoika John (Mark Wahlberg) ja ohjaajan itsensä ääninäyttelemä Ted-nalle ovat aikuisinakin parhaita kaveruksia, joiden suurinta hupia on lorvailla päivisin, polttaa pilveä ja katsoa kulttielokuvaa Flash Gordon – iskevä salama (1980). Miehinen kaveruus on luontevaa ja helppoa kuten parhaiden ystävien kesken yleensäkin, eikä autovuokraamossa työskentelevällä Johnilla ole sen suurempia tavoitteita. Luppo-Nallen ja raikulipojan kuviossa ei olisi muuten mitään ongelmaa, mutta John asuu neljättä vuotta avoliitossa uraa tekevän kuvankauniin Lorin (Mila Kunis) kanssa, ja Lori odottaa suhteelta jo hieman enemmän.

Mel Gibsonilla oli lelumajava elokuvassa The Beaver (2011), Wahlbergin seurana on animoitu teddykarhu, mutta kummassakin pehmolelu toimii eräänlaisena alitajunnan jatkeena. Vaikka Ted on oma persoonansa, hänessä kiteytyvät myös pinttynyt halu vältellä liikaa vastuuta sekä pelko siitä, että mahdollisen kosinnan jälkeen kuumasta tyttöystävästä tulisikin vaimona kahle ja pallo jalkaan. Lori taas haluaa Tedin muuttavan omilleen, ja itsenäistymisprosessi on vaikea kaikille osapuolille.

MacFarlanelle tyypillisen räävittömän härskin pintakerroksen alla piilee hyvin rytmitettyä, hauskaa tilannekomiikkaa ja sydämellisen lämminhenkinen tarina. Tedissä on hyviä oivalluksia miehen, naisen ja miehen parhaan ystävän välisistä asetelmista, joissa jokaisen osapuolen näkökulma tulee esille ilman, että ratkaisuja väännettäisiin rautalangasta tai että joku osapuoli olisi selkeästi väärässä ja toinen oikeassa.

Tarinarunko noudattaa tiettyjä konventioita, mutta teos osaa myös nauraa näille konventioille. Elokuvan lopetus on kerrankin kohtuullisuuteen ja yhteisymmärrykseen perustuva henkilöhahmojen väkinäisten äkkimuutosten sijasta ja toimii suorastaan kauniisti. Kyse ei ole siitä mihin päädytään vaan miten siihen päädytään.

Myös Tedin hahmo on oivallinen. Vaikka Ted on rivosuinen häröilijä, niin Ted on nappisilmäinen, pörröinen ja pehmoinen rivosuinen häröilijä. Nallea kohtaan on mahdoton olla tuntematta sympatiaa. Suurin osa empatiakykyisistä normaaleista ihmisistä muistaa vähintäänkin alitajuisesti lapsuudenaikaisia rakkaimpia lelujaan kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämän varsin latautuneen tunnereaktion takia myös Tedin dramaattisimmat ja liikuttavimmat kohtaukset toimivat onnistuneesti.

Mark Wahlberg osoittaa jälleen kyntensä myös hyvänä komedianäyttelijänä, ja pääseepä mies hetkeksi verestämään vanhoja Marky Markin taitojaan Johnin ladellessa white trash -naisten etunimiä pitkänä rytmikkäänä litaniana.

Sivuosassa esiintyy paitsi ihka-aito Flash Gordon (Sam Jones) myös Giovanni Ribisi, joka loistaa Tedia vaanivana karmivana stalkerina. Wahlberg ja Ribisi työskentelivät myös taannoisessa Salakuljettajassa, ja syystä tai toisesta Ribisille sopivat parhaiten vinksahtaneet sivuhahmot. Kun Ribisi tanssahtelee yksinään tv-ruudun ääressä, mieleen tulee Uhrilampaiden Buffalo-Billin vastaava soolosessio.