Eisenstein in Guanajuato valkokangas

Brittiläinen Peter Greenaway oli 1980-luvulla monien elokuvaharrastajien suosikkiohjaaja. Erityisen harras yleisö hänen epäsentimentaalisilla ja sopivassa määrin kokeellisilla elokuvillaan oli Suomessa aikana, jolloin elokuvakerhot toimivat viimeistä kukoistuskauttaan ja vuokravideot pyörivät kuvanauhureissa.

Kuvataiteilijan ammattiin tähdännyt Greenaway on ammentanut koko elokuvauransa ajan enemmän taide- kuin elokuvahistoriasta ja korostanut elokuvan olemusta kuvallisen ilmaisun välineenä, vaikka elokuvan historia onkin hänen mukaansa perin tekstikeskeinen. Hänen tuotantonsa läheni kuvataiteen aluetta edelleen 1990-luvun loppupuolelta lähtien ja tuloksena on ollut multimediaa, installaatioita ja hänen kotikaupunkinsa Amsterdamin taidemuseoiden innoittamia, taidehistoriaa kiistanalaisestikin käsitteleviä elokuvia.

Perinteisen elokuvan historian loppua julistava Peter Greenaway pitää suurimpana elokuvantekijänä neuvostoelokuvan ikonista mestaria Sergei Eisensteiniä, jonka elokuvat hän löysi nuorena taideopiskelijana. Niinpä Eisenstein sopii Greenawaylle hyvin elokuvan aiheeksi. Molempien elokuvat kertovat kuitenkin tarinoita, vaikka kuvien omaehtoinen näyttäminen onkin niissä keskeistä.

Eisenstein in Guanajuato (2015) kertoo sankarinsa vuonna 1931 Meksikoon tekemästä kuvausmatkasta, jonka aikana oli tarkoitus kuvata työnimeä Que Viva Mexico! kantanut elokuva mukana matkanneiden apulaisohjaaja Grigori Aleksandrovin ja kuvaaja Eduard Tissen kanssa. Elokuvahistorian vastinetta Beach Boysien Smile-albumille, sen tunnetuinta koskaan alkuperäisten suunnitelmien mukaisena valmistumatonta elokuvaa varten kuvattiin valtavasti materiaalia, jota myöhemmin putkahteli esiin erilaisissa yhteyksissä.

Elokuvanteko ei kuitenkaan ole Greenawayn elokuvan aiheena. Häntä kiinnostaa Eisensteinin matka omaan itseensä, ennen kaikkea seksuaalisuuteensa ja pois Neuvostoliitossa nousevan stalinistisen kontrollin piiristä. Oppaana matkalla on Eisensteinin Don Juanina toimiva meksikolainen uskontotieteilijä.

Elokuva sisältää varsin avoimia homoeroottisia kohtauksia, ja on helppoa ajatella sen olevan tarkoituksellinen kommentti nyky-Venäjän homofobista ilmapiiriä kohtaan. Ohjaajan suunnitelmissa on tehdä elokuvaan kaksi jatko-osaa, jotka kuvaavat Eisensteinin vaiheita samalla pitkällä matkalla ulkomailla viettämiensä vuosien aikana Sveitsissä ja Hollywoodissa.

Venäjän reaktio on ollut kieltäytyä antamasta arkistomateriaalia Gosfilmofondista vuoteen 1929 sijoittuvaan jatko-osaan, vaikka siinä ei ohjaajan mukaan ole tarkoitus viitata Eisensteinin seksuaalisiin aktiviteetteihin lainkaan. Vaikka jatkosuunnitelmista mieleen tulevat avantgardistina aloittaneen Sergei Jutkevitshin Lenin-elokuvat, joista kaksi viimeistä kertoivat Leninin vaiheista Puolassa ja Pariisissa, viittaa reaktio pikemminkin Stalinin puuttumiseen Eisensteinin Meksiko-elokuvan ja myös hänen myöhempien elokuviensa tekoon. Reaktio toki korostaa Greenawayn elokuvan antiautoritääristä teemaa.

Elokuva käyttää ohjaajalleen tyypillistä itsetietoista visuaalista ilottelua kuten jaettua kuvaruutua ja kiinnittää näin huomiota elokuvan ja jo taidehistoriasta tutun rajatun kuvan keinotekoisuuteen. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että ohjaajan tyyli- ja keinovalikoima on jäänyt jossain määrin viime vuosituhannelle ainakin tässä elokuvateattereissa ja ylipäätään pitkän näytelmäelokuvan viitekehyksessä katsottavaksi tarkoitetussa teoksessa.

Eisenstein in Guanajuato -elokuvan teossa on ollut mukana suomalaisia ja se on pitkälti myös täällä kuvattu. Päähenkilöä näyttelee suomalainen Elmer Bäck ja hänen varsin onnistunut suorituksensa on elokuvaa kasassa pitävä voima. Samoin Suomesta ovat Aleksandrovia ja Tisseä näyttelevät Rasmus Slätis ja Jakob Öhrman. Filmiin palkattiin muitakin suomalaisnäyttelijöitä uni-Stalinin osaa myöten, mutta näiden suorituksia valkokankaalla ei nähdä.

Peter Greenaway on kertonut etsineensä elokuvaansa venäläistä Eisensteiniä, mutta ongelmana oli näiden huono englannin lausuminen. Silti elokuva käyttää tehokeinonaan varsin kuluneen oloisesti karrikoitua englannin lausumista mukavenäläisittäin. Itse asiassa elokuva tuo mieleen tarinansa vapaassa liidossa ja koko tyylinsä melskaavuudessa sekä pahassa, hyvässä että tietenkin varsinkin päähenkilönsä hahmossa 1980-luvun australialaisen Yahoo Serious -elokuvan Nuori Einstein (1988).

Vaikka Peter Greenawayn elokuvan esteettiset ja seksuaalipoliittiset tarkoitukset ovat ilmeisen hyviä, ei lopputulos aivan yllä sinne, minne pitäisi. Silti elokuva on sen verran viihdyttävä, että Eisensteinin uusia seikkailuja jää aivan mielellään odottamaan.