Iris valkokangas

Suomessa melko heikosti tunnettu, Britannian arvostetuimpiin ja rakastetuimpiin kuulunut kirjailija Iris Murdoch kuoli muutama vuosi takaperin sairastettuaan elämänsä loppuvuodet altzheimerin tautia. Iris on paitsi ""brittiläistä laatutuotantoa", kuten tapana on sanoa, myös kaunis, herkkä ja inhimillisen pienimuotoiseksi jätetty elokuva Murdochin nuoruudesta, sairastumisesta ja taudin etenemisestä.

Richard Eyren ohjaama elokuvaa perustuu Murdochin kirjailija - kirjallisuustutkija -aviomies John Bayleyn kirjoihin, joissa tämä kuvaa Hra Altzheimerin vaikutusta vuosikymmenien mittaiseen avioliittoon. Elokuva johdattelee katsojan tehokkaasti sisään pariskunnan keskinäisdynamiikkaan. On selvää, kumpi on suhteen keskipiste: alun puhetilaisuudessa Bayley palvoo kieltämättä kauniisti puhuvaa Murdochia suorastaan koomisella hartaudella, vaimonsa jokaiseen sanaan täysillä heittäytyen. Kun tauti ilmenee, mies ei millään usko oman neronsa voivan sairastua moiseen.

Bille Augustin niin ikään erinomainen Laulu Martinille kertoi vaimonsa hoivaamaksi joutuvasta säveltäjästä. Iriksessä sukupuoliroolit siis menevät toisin päin. Tilanne vaikuttaa Johnille todella vaikealta. Äkisti etenevä sairaus pakottaa miehen ottamaan nyt aloitteen suhteessa, ja hoitamaan kaiken. Iris näyttää kauniisti sekä rakkauden syvyyden että uuden arjen raskauden. John kyllä jaksaa hoitaa vaimoaan esimerkillisesti, mutta koti jää muuten aivan rempalleen. Masentunut John on totta kai ajoittain myös vihainen, turhautunut ja ilkeä - tuttuja tunteita jokaiselle, joiden läheinen on mistä tahansa aivojen ja persoonallisuuden rappeutumista aiheuttavasta sairaudesta kärsinyt.

Iriksen takaumien ja nykypäivän välillä vaihteleva rakenne voi aluksi vaikuttaa moneen kertaan käytetyltä, mutta tässä tapauksessa sen käyttö on perusteltua. Muistumat pariskunnan rakastumisesta osittavat millainen rakkaussuhde Dame Iriksella oli kieleen ja elämään, sanoisin jopa kielen kautta elämään. Vanhempana pariskunnalla on jo ollut oma nokkeluuksille perustuva puhetapa, ja nuoruuskuvat osoittavat sen olevan nimenomaan Iriksen Johnille opettama tapa, nuori Baileyhan on aivan toivoton sönkkö. Sitä riipaisevammilta tuntuvat kuvat postimiehen käynnistä änkyttävästä mummelista. Kun kieli yhtäkkiä lakkaa olemasta, lakkaa tietyllä tavalla Iriskin, tuntuu ainakin John ajattelevan. Takautumakohtaukset tuovat elokuvaan myös elämäniloa, tunnetta kaiken yhdessä koetun kaiken kestävästä arvokkuudesta.

Irikselta lähes kokonaan kadonnutta kieltä hyödynnetään kauniisti elokuvan kauneimmassa kohtauksessa, jossa paniikkikohtauksen saanut kirjailijatar löytyy metsästä. Kuoleman jo lähestyessä, ainakin elokuvan tarinassa ties kuinka kauan aikaa edellisten järkevien sanojen jälkeen, Iris saa vielä kerran sanottua miehelleen ne kolme sanaa. Voisiko sataan kertaan kuultu, usein banaalilta tuntuva "I love you" saada painavampaa merkitystä!

Eurooppalaista laatutuotantosensibiliteettiä on kai kiittäminen elokuvan sopivasta kestosta. Kurjuudessa ei tarvitse rypeä tuntikausia, eikä sairasvuoteella manata Jumalaa apuun - itse asiassa sairaus ja kuolema sujahtavat Iriksessa hiukan turhankin tiiviissä tahdissa ohitse.

Vielä on mainittava, että brittiläinen näyttelijätähtikaarti tekee työnsä ihastuttavalla charmilla. Erityisesti Kate Winslet (nuori Iris), Judi Dench (vanha Iris), sekä Jim Broadbent (vanha John) loistavat, jos Hugh Bonneville nyt hiukan pulassa nuorelle Johnille kirjoitetun ylenmääräisen kömpelyyden kanssa onkin.