In the Grey – Miljardikeikka valkokangas

Yksi tapa ajatella elokuvaa on informaation virtana. Kaikki mitä aistit havaitsevat katselun aikana väreistä pieniin auditiivisiin yksityiskohtiin ja kuviteltuun liikkeeseen edessämme rekisteröityy aivoissa. Elokuvat järjestelevät tätä informaatiota, jotta niiden tarina tulee ymmärretyksi halutulla tavalla. Muodostetaan kerronnan ja tyylin strategioita, jotka näyttäytyvät erilaisina elokuvina. In the Grey – Miljardikeikka on kuin joku tunkisi lusikkansa tähän informaatioon ja pakkosyöttäisi sen mautonta aromia sinulle reilut puolitoista tuntia. Maku itsessään ei ole miellyttävä, prosessin ikävystyttävin osa on kuitenkin katsojan toimijuuden hävittäminen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchielle tyypillisesti painitaan rahan, pakkosyötöllä sanailevien ammattilaisten ja heidän monimutkaisten suunnitelmiensa kanssa. Mieslasten fantasiassa Rachel Wild (Eiza Gonzáles) on erikoistunut massiivisten velkojen takaisin saamiseen. Hänen tiimiään johtavat Bronco (Jake Gyllenhaal) ja Sid (Henry Cavill), aseilla ja vakoiluleluilla leikkivät machomiehet. Nämä herrat ovat niin onttoja hahmoja, että jää epäselväksi, onko heidän toistuva sanailunsa homoseksuaalisuudesta vilpitöntä vai ylimääräinen maskuliinisen päänaukomisen kerros. Tämän porukan tehtävä on ottaa rahat rikkailta ja antaa ne yhä rikkaammille.

In the Grey jakautuu kahteen tyylillisesti eroteltuun kokonaisuuteen. Kaksi ensimmäistä kolmasosaa puhutaan ja puhutaan lisää. Esillepanon ja kameran fokuspisteiden osalta on harvoin nähty näin yksitoikkoista strategiaa. Keskeiset hahmot ja objektit on rajattu aivan etualalle alkeellisissa kompositioissa. Etualan tyhjiksi jäävät alueet ja koko taka-ala ovat kerronnallinen autiomaa. Katsojana päätyy passiivisesti tapittamaan ruutua, jossa tapahtuu yksi asia kerrallaan. Ajatteli Ritchiestä mitä vain elokuvantekijänä, Snatch – hävyttömät (Snatch, 2000) ja Sherlock Holmes -elokuvat (2009, 2011) olivat, kuten hahmonsa, vähintäänkin yritteliäitä. Tämä on paatuneen leipätyöläisen tuotos.

Visuaalinen tunnelivisio on tukikeino auditiiviselle sisällölle, jossa teoksen pääasiallinen informaatiovirta kulkee. Enemmistö elokuvan kielellisestä sisällöstä on jossain kertojaäänen, monologin ja dialogin epäpyhässä liitoskohdassa, jossa hahmot selittävät suunnitelmiaan rääväsuisella itsevarmuudella, jonka on tarkoitus vakuuttaa katsoja heidän uskaliaisuudestaan ja ammattitaidostaan. Tämä kuvan tarpeettomaksi tekevä selostus on elokuvantekemisen alennustila, joka on ilmiselvästi suunnattu suoraan katsojalle. Ei rakennu illuusiota todellisista ihmisistä, tai edes puhuvista päistä, vaan epäpersoonallinen käsikirjoittajan ääni annettuna toisinaan havaittaville nukeille.

Viimeisessä näytöksessä ammutaan ja räjäytellään ja toteutetaan se, mistä on puhuttu edelliset näytökset. Väkivalta on listimistä, jossa tuntemattomat ja toisinaan huputetut miehet jahtaavat miehiä, joiden nimistä muistaa tappamisen alkaessa ehkä puolet. Kukapa ei voisi olla välittämättä tiimin jäsenestä, jonka persoonallisuudeksi kerrotaan kyynisyys, ja tämän todistamiseksi hänen reaktionsa joka asiaan on kiroilla. Hänen nimensä yllättäen ei jäänyt mieleen.

Kiusallisin asia In the Greyssä on, että Ritchie vaikuttaa tehneen sen elokuvan minkä halusi. Näyttelijät on viritetty yhdelle kaistalle, se vain sattuu olemaan kuviteltua kompetenssia simuloiva iloton monotonisuus. Sama yhdenmukaisuus pätee valinnoissa kautta linjan. Netflixin alkuperäistuotantojen ympärillä on ollut jo tovin keskustelua tavoitteesta tehdä niistä seurattavia huomionsa jakaville kuluttajille. In the Grey on elokuvateatteriversio tästä: jos muita ärsykkeitä ei ole, informaatiovirrasta on tehtävä nieltävää vailla pureksimista. Jos tässä on viihde-elokuvan tulevaisuus, penkkiin asettuminen on kuin letkuruokintaan liittäminen. Elämyksissä on yhtä paljon aromia.