Apatia kotikatsomo

Luovuttamissyndrooma on Ruotsissa havaittu ilmiö, jossa turvapaikkaa hakeva lapsi vaipuu kooman tai apatian kaltaiseen tilaan. Yle Areenasta löytyvä Alexandros Avranasin ohjaama  draamaelokuva Apatia (2024) tarkastelee Ruotsin maahanmuuttoviraston karua byrokratiaa luovuttamissyndrooman kautta. Turvapaikkaa hakevan venäläisperheen turvapaikkahakemus evätään, jolloin kouluikäisillä tyttärillä todetaan kyseinen syndrooma.

Turvapaikkahakijoiden vaikeuksia heijastava elokuva vaikuttaa paikoittain hyytävältä dystopia-kuvaukselta. Niin taidokkaasti Avranis on tuonut esiin suojattoman ihmisen todellisuutta vaikeassa elämäntilanteessa, jota ympäröi valtion virkavaltaisuus. Tahrattomat mutta realistiset kohtaukset valottavat viranomaispäätöksiä pakolaisen näkökulmasta. Otokset lapsikoomapotilaista ja vanhemmille ohjatut keinot lapsiensa auttamiseen ovat suorastaan karmivia. Ne ovat kuin epätoivoyhteiskuntaan sijoittuvasta kauhuelokuvasta. Ehkäpä sitä ohjaaja on tavoitellut.

Elokuvan estetiikka on joka tapauksessa kohdallaan. Pysyvä kylmä valaistus ja kolkot kuvausasetelmat yhtyvät melankoliseen tunnelmaan osuvasti. Kompositioiden symmetria on kuin raskasta Wes Andersonia. Toisaalta kohtausten viileä visuaalisuus saa aikaan katsojassakin väreet selkäpiissä. Tyylipäätökset eivät kuitenkaan viittaa liian pitkälle kauhuun, vaan ovat juuri niitä dramaattisen pysäyttäviä tunteiden nostattajia.

Näyttelijät ovat rooleissaan vakuuttavia. Perheen vanhemmat (Grigory Dobrygin ja Chulpan Khamatova) havainnollistavat oman kehittyvän murentumisensa järjestelmän alla. Lapsinäyttelijät Naomi Lamp ja Miroslava Pashutina luonnehtivat niin oman perheensä kuin maahanmuuttoviraston asettamia paineita luonnollisesti, vaikka miljöö onkin jäykkä ja askeettinen. Näyttelemisestä ei milloinkaan synny elokuvasta irtautunutta oloa. Apatia on sekä teknisesti että esiintymissuorituksin onnistunut luomaan haettuja etäisiä ilmapiirejä ja apatian oloja.

Yleisilmeen harmautta ja hiljaista olemusta ei koristeta myöskään kiihdyttävällä ääniraidalla. Äänimaailma koostuu lähes täysin normaaleista elokuvan maailmaan kuuluvista äänistä. Tällä viitataan vahvasti elokuvan alkuperäiseen nimeen Quiet Life ja luovuttamissyndrooman oirekuvaan. Elokuvasta ei kuitenkaan puutu jännitystä, vaan se luo draaman tunnetta onnistuneesti sen apaattisuudesta huolimatta. Katsojan huoli perheestä ja heidän olosuhteistaan kasvaa tarinan edetessä.

Apatia on ajankohtainen ja merkityksellinen kokonaisuus, joka avaa aiheena huonosti tunnettua luovuttamissyndroomaa. Ruotsi asetti syndroomalle virallisen tautiluokituksen vuonna 2014, mutta ilmiö on silti lääketieteellisesti kyseenalaistettu.

Luovuttamissyndrooma on vain yksi esimerkki siitä, mitä traumat menneestä voivat aiheuttaa tai saada ihmisen tekemään. Tapausmäärien odotetaan lisääntyvän viimevuosien konfliktien valossa. Byrokratia ja tietynlainen moraalittomuus aiheuttavat kylmää kohtelua apua tarvitseville sekä ajaa heidät yhteiskunnan ulkopuolelle. Elokuva tuo tämän esiin koskettavasti. Apaattisuus ei kuitenkaan ole täysin lohdutonta, vaan koomastakin voi herätä toivon löytyessä.