Calle Málaga – muistojeni katu valkokangas

Raha ja perhe, myös näiden puute. Klassikkoaiheet, joita aika ei ole tylsyttänyt. Kriisiytynyt, uuvuttava työelämä ja ristiriidat työn arvossa ja määrässä ovat osa niistä vinkkeleistä, joiden kautta nämä teemat ovat dialogissa tosimaailman keskustelujen kanssa. Calle Málaga – muistojeni katu hyödyntää näitä juonteita, viemättä aloittamaansa ansaitsemaansa loppuun.

Maria Angeles (Carmen Maura) on viettänyt pitkälle ehtineen elämänsä Tangerissa. Espanjalaisista juurista huolimatta hän ei halua tämän muuttuvan, edes kun hänen tyttärensä Clara (Marta Etura) ilmoittaa tarvitsevansa rahaa. Asia ei kuitenkaan ole neuvoteltavissa – Marian Angelesin koti on tyttären nimissä, ja tämä on jo päättänyt myydä. Maria Angelesin on tehtävä päätöksiä siitä, kenen ehdoilla hän haluaa viimeiset vaiheensa viettää.

Ensimmäinen kolmannes Calle Málagasta on pienien yllätysten iloinen sarja. Ihmissuhteet paljastavat tasoja omalla tahdillaan, juoni ottaa odottamattomia askelia rytmissä, joka ei anna katsojan täysin vakiintua, hahmojen motiiveja ei ole liimattu heidän kasvoilleen. Tapahtumat liikkuvat tavalla, joka ei odota katsojan tietävän niitä etukäteen.

Liike kohti äidin ja tyttären konfliktin kärjistymistä, ja toivottavasti uusia suuntia tarinalle kääntyy kriittisessä kohdassa pakittamiseksi kohti lähtöasetelmaa. Tästä eteenpäin Calle Málaga hapertuu väkinäiseksi romanttiseksi draamaksi. Eritoten Pedro Almodóvarin elokuvista muistettu Maura on pääosassa enemmän kuin pätevä, mutta hahmoille ei kautta linjan ole tarjottu todellista syvyyttä.

Tarinan yllätyksellisyyden kanssa rinnakkain kuivuu myös sen suhde todellisuuteen. Maria Angelesin elämä täyttyy epäuskottavasta ihmissuhteesta, hänen edukseen kääntyvistä onnenkantamoisista, ja laittomasta, kestämättömästä bisnesideasta. Kaikki nämä esitetään viattoman mummelin sööttinä lyllerryksenä, jossa poliisitkin suhtautuvat häneen kuin tikkaria luksuttavaan sylivauvaan. Päähenkilön vastoinkäymisiin on vaikea suhtautua vakavuudella, kun hän kävelee juonen siunaamana kuin vetten päällä.

Ensimmäisen näytöksen jopa kipeä draama vaporisoituu tyttären poistuessa näyttämöltä. Konfliktin sijaan yhden hahmon perspektiivi nousee dominoimaan kerrontaa. Toiminnan tarkoituksena ilmenee ikäihmisen voimafantasia, jossa kekseliäs äiti näyttää tyttärelleen, miten kuuluu elää. Saavutaan lähes didaktiseen muotoon: esitetään oikea tapa elää, jossa perhe on kortteliyhteisö, rahaa on helppo tehdä ja menneisyydestä kiinni pitäminen johtaa uusiin kokemuksiin, ei stagnaatioon. Moraalinen kanta ei ole ehdoton virhe, Calle Málagan sympatiat kuitenkin lepäävät yhdessä nurkassa tavalla, joka on draaman mykistävä ja kohtuuton.

Yksi nautinto kasvaa muiden heikentyessä. Calle Málagaa on sen edetessä jatkuvasti miellyttävämpää lukea vastakarvaan sen ilmeisiin merkityksiin nähden. Näin katsottuna tarina menneisyyteen tukeutuvasta, lapseensa ja tämän perheeseen epätavallisen piittaamattomasti suhtautuvasta naisesta ilmenee synkkänä kuvauksena itsekeskeisyydestä, jossa taloudelliset realiteetit luovat ylittämättömän kuilun sukupolvien välille. Maria Angeles päätyy suhtautumaan tytärtään lämpimämmin mieheen, jolle hänen irtaimistonsa myytiin: ainakin häneltä tavarat voi saada takaisin. Tämä toinen tarina leimuaa pinnan alla, vaikka pintataso jääkin siitä tiedottomaksi.

Keskeisiä kritiikkejä kriitikoille on, että he kritisoivat elokuvaa siitä mitä se ei ole, ohittaen mitä se on. Tällä arvostelulle on paikkansa. Toisinaan kriitikko saattaa eläytyä tai tunnistaa materiaalista jotain sellaista, jonka käyttämättä jättäminen korostuu liiaksi teoksen aktualisoituneisiin osiin verrattuna. Määrittävä ongelma Calle Málagan tapauksessa ei kuitenkaan ole rajaus, saati tarinan suunta. Epäonnistuminen on vakuuttavuuden puutteessa. Toisin toteutettuna Maria Angelesin päätös pitää kiinni elämästään olisi voinut toimia. Sen olisi kuitenkin tarvinnut olla riehakas tai ajatuksellinen tai jotain muuta kuin kevyesti romanttinen kommellusten kokoelma.