Kevlarsjäl – iskunkestävä sielu valkokangas

”Sommartid, Jag är tystnaden och vinden...”

Näin alkaa Kevlarsjäl, Kent-yhtyeen vuoden 1999 kappale sekä inspiraation lähde Maria Eriksson-Hechtin uusimmalle teokselle. Kappaleesta nimensäkin saanut Kevlarsjäl – iskunkestävä sielu (2025) on ohjaajan ensimmäinen kokopitkä näytelmäelokuva. Kotimaassaan Ruotsissa elokuva on kerännyt kriitikoilta paljon kiitosta ja alkuvuodesta Eriksson-Hecht palkittiin parhaan ohjauksen Guldbagge-palkinnolla.

Elokuva kertoo veljeksistä Alex (Josef Kersh) ja Robin (Rio Svensson), jotka ovat epävakaiden ja väkivaltaisten kotiolojensa vuoksi joutuneet selviytymään kaksin. Kun kiinnostava Ines (Adja Sise Stenson) astuu kuvioihin, erkanevat pojat etsimään pelastusta eri suunnista.

Eriksson-Hecht toivoo omien sanojensa mukaan, että ”elokuva koskettaa sekä tunne- että älytasolla, synnyttäen keskustelua”. Siinä missä Kevlarsjäl onnistuu tunnepuolella, jää kaivattu älyllinen stimulaatio saavuttamatta.

Elokuvan premissi lupailee intiimiä kuvausta kahden veljeksen välisestä mutkikkaasta, mutta rakastavasta ihmissuhteesta. Alkuasetelma on kiinnostava, sillä veljekset ovat kasvaneet kumpikin omalla tavallaan riippuvaiseksi toisesta. Robin tarvitsee isoveljensä holhousta pysyäkseen hengissä, kun taas Alexille pikkuveljestä huolehtiminen tarjoaa kontrollin ja turvan tunnetta, jota sekavasta kasvuympäristöstä ei saa. Näin Alex on oppinut sivuttamaan omat tarpeensa ja tunteensa pitääkseen hajoilevaa kodin illuusiota kasassa.

Tämän dynamiikan tutkailussa olisi riittänyt aineksia hyvin kutkuttavan ja katsojaa haastavan tarinan kertomiseen. Sen sijaan elokuva tyytyy kuvaamaan alati hurjemmaksi eskaloituvia kauheuksia. Melodraama vie kaiken tilan hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin syventymiseltä. Käteen jää shokkiarvo sekä kaihoisa jano ymmärtää poikia paremmin.

Teknisesti ja esteettisesti elokuvan taso on korkea. Miellyttävä kameratyöskentely upottaa katsojan ihastelemaan lähikuvia läpitunkemattomista kasvoista, ruskettuneista ihoista sekä kovista ja pehmeistä kosketuksista. Varjot ovat syviä ja värit kylläisiä. Kuvassa on rosoista tarttumapintaa, johon katse tyytyväisenä liimaantuu. Kiitosta on annettava myös siitä, että niin intiimien kuin väkivaltaisten kohtausten koreografia ja kuvaus ovat uskottavia.

Valitettavasti huomion kaikilta näiltä ansioilta vievät narratiiviset ja hahmoihin liittyvät kliseet, jotka saavat katsojan silmät pyörähtämään toistuvasti kohti kattoa. Ensirakkaus vie vapauttavalle matkamontaasille, johon sisältyy pakollinen tanssikohtaus yökerhossa. Koira toimii metaforana, jonka kautta peilataan kasvatuksen ja olosuhteiden vaikutusta ihmiseen. Ruotsalaiset luokkaerot ovat yhtä kuin monipuolinen mehuvalikoima jääkaapissa ja uimataito. Tasapainoa ennalta-arvattaviin hahmoihin tuo onneksi näyttelijäntyön tasokkuus. Koko näyttelijäkaarti tekee ilmiömäisen suorituksen, jonka vaikuttavuus korostuu entisestään, kun ottaa huomioon heille kirjoitettujen hahmojen onttouden.

Yksi Kevlarsjälin keskeinen teema on väkivaltainen maskuliinisuus ja nuorten miesten maailma. Ilman isoveljensä suojelua jäänyt Robin hakee turvaa Denniksestä (Jonay Pineda Skallak), joka näyttää, miten henkistä pahoinvointia voi purkaa väkivallan tuomalla adrenaliinilla. Aihe on äärimmäisen ajankohtainen, sillä poikien ja nuorten miesten pahoinvointi on huolestuttavalla vauhdilla yleistyvä ilmiö. Yhä useampi mies juoksee Denniksen ja Robinin tavoin kierreportaita alas syvemmälle väkivallan ja syrjäytymisen kaninkoloon. Tilausta aiheen käsittelylle löytyisi.

Kevlarsjälissä syrjäytymisvaarassa olevien miesten maailma koostuu lähinnä ritualistisesta väkivallasta, päihteidenkäytöstä ja tappelukoirista. Kaivattua nyanssia näiden miesten välisiin myrkyllisiin valtasuhteisiin tuovat yllättävät hellyyden ja hoivan hetket Robinin ja Denniksen välillä. Nämä liian harvaksi jäävät monitulkintaisuutta tarjoavat kohtaukset osoittavat, että aiheessa riittäisi käyttämättä jäänyttä potentiaalia.

Elokuva suhtautuu ymmärtäväisesti ja empaattisesti nuorten miesten holtittomana ja väkivaltaisena raivona oireilevan pahan olon juurisyihin. Ongelmana on, että se ei tarkemmin haastaa pohtimaan, miten poikia tulisi auttaa eikä vaikuta ymmärtävän syrjäytyvien poikien sisäistä maailmaa.

Elämme ajassa, jossa iso joukko nuoria miehiä voi erityisen pahoin. Ruotiessa heidän maailmaansa, olisi olennaista, että kuorta uskallettaisiin raaputtaa pintaa syvemmältä. On yksinkertaisesti harmillista, että näin potentiaalisesta ja monisyisestä aiheesta on tehty sisällöltään näin pintapuolinen ja ennalta-arvattava elokuva.