Immortals valkokangas

Kreikkalaiset tarustot ovat kovassa huudossa. Viime vuosina on nähty sellaisia antiikkirymistelyjä kuin 300 (2006) ja Titaanien taistelu (2010), ja nyt valkokankaalle mätkähtää Immortals (2011). The Cellin (2000) ja The Fallin (2006) ohjannut Tarsem Singh on tyylitellyt ison 3D-seikkailun, joka perustuu löyhästi antiikin Kreikan jumaltarustoon.

Theseus (Henry Cavill) on jumalten valitsema maan pulliainen, jonka tulevana tehtävänä on johdattaa helleenien kansa voittoon pahasta kuningas Hyperionista (Mickey Rourke). Hyperionin aikeena on Epiruksen jousen avulla vapauttaa titaanit, jotka aiemmin jäivät alakynteen jumaliksi kohonneiden voittaessa näiden kuolemattomien keskeisen taiston. Mukana on myös neitsytoraakkeli Faidra ohjailemassa Theseuksen toimia ja pakollista naiskauneutta edustamassa.

Pelkkänä Tarseminakin tunnettu ohjaaja on aiemminkin elokuvissaan keskittynyt huoliteltuun visuaaliseen ilmeeseen muun sisällön jäädessä vaatimattomaksi, ja esteettisesti hän on onnistunut luomaan hienoja mielensisäisiä maisemia. Immortals on puhtaasti toimintaseikkailu, jossa pääosassa ovat 3D-tekniikan hyödyntäminen, yllätyksetön hyvän ja pahan vastakkainasettelu ja veriset taisteluyksityiskohdat.

Minkäänlaista aiemmasta sankaritarinakerronnasta poikkeavaa tai psykologisiin sfääreihin sukeltavaa tulkintaa ei nähdä, mitä olisi voinut ehkä Tarsemilta salaa toivoa. Uskonkysymyksiä heitellään pintapuolisesti. Jumalten väittely Olympos-vuorellaan siitä, puuttuako ihmisten kohtaloon vai ei, on ihan hauska fantasiamainen irtiotto synkistä taistelutantereista. Jumalten ja titaanien kohtaaminen on yhtä väistämätön kuin helleenien ja Hyperionin joukkojen, ja ensin mainitut näköjään myös taistelevat ylevämmin kuin ihmiset – siksi verioopperamainen näytös niiden törmäys on.

Theseus kasvaa lihaksineen ilmeettömäksi sankariksi, muut hahmot jäävät niin ikään kuoriksi. Neitsytoraakkelin tulevaisuudennäkökyvyn katoavaisuuteen suhtaudutaan olankohautuksella. Rourken kähisevä, ihmisyyden tuhoa hamuava Hyperion on yksiulotteinen arkkipahan karikatyyri. John Hurtin kliseisessä oppi-isävanhuksessa on vieno tuulahdus vanhanaikaista karismaa.