Psykoanalyysia tietokoneaikana

Toden ja epätoden välisten rajojen hämärtymistä tematisoivien elokuvien putki jatkuu. Tällä kertaa kyse on siitä ensimmäisestä ja edelleen vaikuttavimmasta virtuaalitodellisuudesta - ihmisen alitajunnasta. Aikaisemmin musiikkivideoita ja mainoksia ohjannut Tarsem Singh yrittää elokuvan keinoin repäistä auki sen matopurkin, jota aikaisemmin on pyrkinyt raottamaan jälkimodernin ja pirstaleisen ihmiskuvan nyrkkisäkki, Sigmund Freud. Ja ilman tämän syvällisempiä rinnastuksia tekee mieli todeta, että myös yhtäläisen kyseenalaistettavalla menestyksellä.

© 2000 New Line CinemaThe Cell tapahtuu jossakin siellä, missä Jonathan Demmen The Silence of the Lambs (1991) kohtaa Wachowski-veljesten Matrixin (1999) ja Salvador Dáli kohtaa C.G. Jungin. Elokuvan suurin ongelma onkin juuri tässä: itsetietoisesti(kin) se on niin täynnä erilaisia taiteen ja mytologian kohtaamispintoja, että se menettää oman identiteettinsä ja äänensä kuvallisten viittaussuhteiden rihmastoihin. Tuntuu jo turhauttavalta palata takaisin aina samaan pisteeseen ja todeta, että elokuvassa ei ole mitään muuta kuin sen virtaviivainen, viettelevä ja viimeistelty pinta. Mutta joudun sanomaan sen taas.

© 2000 New Line CinemaPsykologi Catherine Deane (Jennifer Lopez) on mukana kehittämässä uutta ja radikaalia terapiamuotoa, laitetta, joka mahdollistaa pääsyn suoraan toisen ihmisen tajuntaan. Hänen apuaan tarvitsee FBI:n agentti Peter Novak (Vince Vaughn) yrittäessään löytää psykopaattisen sarjamurhaajan, Carl Stargherin (Vincent D’Onofrio), viimeisintä uhria. Tilanne käynnistää uskomattomissa psyykeen maisemissa tapahtuvan kujanjuoksun aikaa vastaan, joka uhkaa myös romahduttaa faktan ja fiktion raja-aidat.

On myönnettävä, että Tarsemin käsissä The Cellin kaltainen, juonellisesti melko tyhjä elokuva kantaa edes muutaman kyynärän mitan muita kaltaisiaan kauemmaksi komean ulkoasunsa puolesta. Mutta valitettavasti tämä ei riitä. Jälleen toistetaan sitä perisyntiä, että luullaan kauhun ja vastenmielisten verikekkereiden ajavan samaa asiaa. Ja jälleen se pieni ääni, jolla on jotakin todellista sanottavaa, hukkuu jonnekin digitaalisten efektien ja shokkihoidon aallokkoon. Ainakin sitä haluaisi uskoa, että The Cell haluaa muistuttaa siitä, miten pojat toistavat isiensä synnit - miten lapset naulitaan aikuisten pystyttämille risteille. Mutta kuka enää muistaa tämän kävellessään ulos elokuvateatterin takaovesta?

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2 /5 henkilöä