The Cell kotikatsomo

Viimevuosien aikana moni elokuva on yrittänyt pureutua murhamiehen maailmankuvaan. Tuloksena on ollut koko kourallinen oivia sarjamurhaajan muotokuvia. Kuitenkin, mestariteosten vastapainoksi ja klassikkoaineksisia huomattavasti useammin ovat ohjaajat punnertaneet tunkiollisen tunarointeja ja tumpulointeja. Klassikot ovat määrittäneet riman korkeuden, tusinaroskat ovat kuluttaneet oivalluksista särmät. Genre on uusien jyvien ja akanoidensa myötä kangistunut: liian usein elokuvat keskittyvät vanhan viisaan poliisin ja hirviömielisen kaupunkikummituksen väliseen kissa ja hiiri -leikkiin tarjoten katsojalle vain vähän uutta, jos mitään. Morgan Freemanin kierrätys josjonkinlaisissa ja kaikenkarvaisissa psykotrillereissä vain genreä vaivaavasta "sairaudesta" varoittavana esimerkkinä. Trillerien jyvät erottuvat akanoista usein jo hyvissä ajoin ennen loppuselvittelyä.

Musiikkivideobisneksestä aiemmin leipänsä repineen Tarsem Singhin esikoisohjaus The Cell on osoitus tekijänsä kyvystä vapautua genren kahleista. Elokuva repii rikki kangistuneen rakenteen tarjoamalla katsojalle mahdollisuuden kurkistaa konkreettisestikin, miltä näyttää maailma murhaajan silmien takaa. Tarinan sairas murhamies vajoaa koomaan jo elokuvan alkumetreillä ja miehen aivoitukset on avattava "aivoterapiatripeillä" ennen kuin miehen virittämä viimeisin kuolemanloukku vaatii veronsa. Mustan mielen saloja lähtee lopulta setvimään Jennifer Lopezin esittämä aivomaailmassa valkoisiin pukeutuva tutkijatar. Ohjaajan loistava surrealistinen visuaalinen kerronta, joka on paljon velkaa Clive Barkerin romaanien helvetillisille visioille, joista vain kangastus on eksynyt valkokankaalle, sekä raaoiksi ja verisiksi äityvät kidutuskohtaukset luovat The Celliin sairaan ja ahdistavan, mutta tiiviisti otteessaan pitävän matkan mustaan mieleen.

Ahdaskatseisten moraalipoliisien mielestä Singhin virityksessä on varmasti nuorisoa tuhoavaa turhaa ja tarpeetonta veren vuodattamista ja väkivaltaa. Verta ja painajaiskohtauksia elokuvassa riittääkin jo hieman koetellummaankiin makuun. Moraalisaarnoista kuitenkin välittämättä ja kauhuleffojen suurena ystävänä en itse kuitenkaan voinut olla kuin ihastumatta roisiin ja osittain "valtavirralta" hurmekeittoon astuvalta kerrontaan. Ennen kuin katsoja on päässyt lopputeksteille, Singh onkin heittänyt hänen silmilleen sellaisen kalmanmakuisen hurmekeiton, jonka sulattelu vaatiikin jo oman aikansa. Mutta mikä tärkeintä, The Cell onnistuu pitämään katsojansa tiiviisti ruudun äärellä. Edes juonen kannalta toissijaiset zoomaukset Lopezin istumalihaksiin ja ylitsepursuavaan paidan etumukseen eivät onnistu kuin vain ajoittain tuhoamaan elokuvan virettä - tosin elokuva olisi ollut vieläkin parempi ilman kyseisiä kohtauksia. Kokonaisuudessaan, elokuva tuulettaa mukavasti kalkkiintunutta ja kangistunutta rikoselokuvaa viemällä sitä voimakkaammin kauhun kerronnan saralle.

ks. ensi-ilta