Green Border valkokangas

Puolalaisen elokuvan kantaaottava veteraaniohjaaja Agnieszka Holland tekee karmivuudessaan koskettavan paluun nykyelokuvan huipulle äärimmäisen ajankohtaisella pakolaiskriisin kuvauksella Green Border (Zielona granica, 2023). Yksilöiden inhimillistä kokemusta ja kärsimystä luotaava teos pureutuu eurooppalaiseen rajakriisiin kolmesta eri näkökulmasta: pakolaisten, rajavartioiden ja aktivistien. Tämä on samaan aikaan elokuvan vahvuus sekä heikkous.

Vahvin näkökulmista on ensimmäinen, jossa Isisin vainoa paennut syyrialaisperhe (Jalal Altawil, Dalia Naous, Taim Ajjan, Talia Ajjan, Sebabastian Svaton, Al Rashi Mohamad) pyrkivät sukulaistensa luokse Ruotsiin ja mukaan matkalle liittyy iranilainen englanninopettaja Leila (Behi Djanati Atai). Joukon on ylitettävä Valko-Venäjän ja Puolan välinen raja Eurooppaan, mikä osoittautuu poliittisten ja rasististen voimien hallitsemaksi ei kenenkään maaksi, jossa pakolaisia pompotellaan surutta valtioiden välillä henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan turvautuen. Jännitysnäytelmän intensiteetillä kulkeva juoni katkeaa harmillisen pitkiksi ajoiksi elokuvan näkökulman vaihtuessa.

Nuori perheenlisäystä odottava rajavalvoja Jan (Tomasz Wlosok) taas ajautuu moraaliseen jaakopinpainiin velvollisuutensa suorittamisen ja kollegoidensa väkivaltaisen toiminnan vastustamisen myötä osoittaen jokaisesta ihmisestä, kuinka paatuneesta tahansa, löytyvän inhimillisen puolen. Viimeisessä osiossa pakolaisia auttavien puolalaisaktivistien joukkoon liittyvä terapeutti Julia (Maja Ostaszewska) taas saa kokea pakolaisten auttamisen moraalisesti oikean mutta lainvastaisen toiminnan seuraukset, kun viranomaiset ovat jatkuvasti hänen kimpussaan.

Valko-Venäjän ja Puolan metsäinen raja ”Green Border” toimii monien pakolaisten mielissä keinona päästä turvallisesti Eurooppaan, mikä osoittautuu hybridisodankäynnin masinoimaksi valheeksi. Suomessakin ”käännytyslain” herättämät mielikuvat ja poliittinen keskustelu saavat Hollandin elokuvasta kauhukuvan, mihin kansainvälisen lain huomiotta jättäminen, turvapaikanhakijoiden pakkokäännytykset sekä rajavartioiden tulkinnan varaan jäävä päätöksenteko voivat pahimmillaan johtaa.

Vihreä vaihtuu mustavalkoiseen dokumentaarisuuden tavoittelulla samalla, kun Holland vertaa rajalla tapahtuvaa humanitaarista kriisiä holokaustin kauhuihin. Aiheeltaan elokuva muistuttaa Hollandin maanmiehen Andrzej Wajdan Neuvostoliiton sotarikoksia Puolan metsissä kuvannutta murhenäytelmää Katyn (2007). Green Borderista mieleen tallentuvat kuvat piikkilankojen välissä luonnon sekä rajavartioiden armoilla kärsivistä ihmisistä, hylätyistä koko omaisuuden sisältävistä matkatavaroista sekä pakolaisten ruumiista.

Suhtautuminen pakolaiskriiseihin Euroopan eri rajoilla ja tilanteissa vaihtelee, mikä nähdään elokuvan Ukrainan sodan syttymisen vaikutuksia kuvaavassa epilogissa. Tavallisten eurooppalaisten välinpitämättömyys heidän takapihallaan tapahtuvan kriisin keskellä on kiusallista katseltavaa. Fiktiivisen kerronnan keinot mahdollistavat pääsyn lähelle pakolaisten kokemusta sekä laajempien yhteiskunnallisten teemojen käsittelyn, joihin dokumenttielokuvissa, kuten Fuocoammare – Tuli merellä (2016), harvemmin päästään yhtä vakuuttavasti ja samaistuttavasti.

Holland on saanut elokuvansa myötä paljon nationalistien kritiikkiä osakseen kotimaassaan. Hän kuitenkin osoittaa erityisesti tavallisten puolalaisten humaaniuden pakolaisten auttamisessa, mikä muistuttaa ohjaajan aktivistien kuvaamista elokuvassa Jäljet (Pokot, 2017). Green Border pysähtyy tarkastelemaan myös luontoa ja sen eläimiä, jotka pysyvät ihmisten toiminnan keskellä pahuuden korruptoimattomina.

Kaksi viimeisintä elokuvaansa historiallisista merkkiyksilöistä tehnyt ja yhä 75-vuotiaana lajinsa huipulla oleva Holland palaa Green Borderilla aktivismin sekä kantaaottavan nykyelokuvan maailmaan. Elokuva voitti Venetsian elokuvajuhlilla kolmanneksi tärkeimmän Tuomariston palkinnon. Se ansaitsee tärkeän aiheensa onnistuneella käsittelyllä kaiken mahdollisen huomion.

Elokuvan juuret ovat vahvasti Euroopan väkivallan täyttämässä historiassa, jota hallitsevat yksilöiden sijaan suuremmat yhteiskunnalliset voimat. Silti rohkeus toimia moraalisesti oikein ruohonjuuritasolla ja esimerkin antaminen nuoremmille voivat Hollandin näkemyksen mukaan viedä meidät kohti vihreämpää ja suvaitsevampaa tulevaisuutta.