Jos rakastat valkokangas

Ajatus kuusikymppisestä Neil Hardwickista tekemässä esikoiselokuvaohjauksenaan kotimaista satumusikaalielokuvaa kuulostaa ensin varsin erikoiselta, vaikka mies on viime vuosina tehnyt teatterissa useitakin musikaalituotantoja. Suomalaiseen televisiohistoriaan voimakkaan jälkensä piirtänyt tekijä on tullut tunnetuksi kyvystään tehdä suomalaisuudesta tarkkoja havaintoja yhtä aikaa ulkopuolisen ja sisäpiiriläisen silmin mutta maanläheisesti, lintuperspektiivit unohtaen. Harvat musikaalielokuvat ovat meillä olleet Koivusaloa myöten lähellä lajityypin alkuperäistä todellisuuspakoisuutta.

Jos rakastat pohjautuu Z. Topeliuksen 1800-luvun puolivälissä kirjoittamaan satuun Adalmiinan Helmi, jota aikanaan luettiin kouluissa ahkerasti ja josta sata vuotta myöhemmin tehtiin musiikkisatunäytelmä. Vaikka satu tuskin on enää tuttu suurelle osalle elokuvan yleisöä, on sen tarina repaleisten ihmissuhteiden keskellä herkästä tytöstä ylpeäksi ja piittaamattomaksi naiseksi kasvaneesta rikkaasta perijättärestä vähintään yhtä vetoava kuin ennenkin.

Katja Kallion laatimassa käsikirjoituksessa satuelementit on maallistettu melodramaattiseen muotoon, jossa henkiset ongelmat ovat saaneet ruumiillisen, näkyvän muodon ja perinteeseen sopiva tapahtumapaikka sairaalakin on mukana. Alun perinkään Topeliuksen itsensä löytämisen tärkeyttä ja nöyryyttä keinona siihen korostava taidesatu ei sisällä tarinan kannalta oleellisia ihme-elementtejä.

Musiikkiesityksinä on valikoima tuttuja suomalaisia suosikkikappaleita uudelleen sovitettuina ja esitettyinä. Musikaalina elokuva on nykyaikainen – Hardwick on maininnut esikuvakseen alalla englantilaisen Dennis Potterin. Jos rakastat -elokuvan musiikkiesitykset kuvaavatkin tarinan henkilöiden tunnetiloja eivätkä pyri esittämään tarinan ongelmille utopistisia ratkaisuja klassisen Hollywood-musikaalin tapaan. Tyyliltään esitykset ovat varsin niukkaeleisiä musikaalin perinteeseen nähden. Poikkeuksena on vauhdikas esitys Rusketusraidat-kappaleesta, joka perustellaan näennäisesti tarinasta käsin ja joka siten ammentaa musikaalielokuvan vanhimmasta perinteestä.

Elokuvassa kuullaan myös poliittisen laululiikkeen tunnetuksi tekemiä rakkauslauluja. Se saattaa olla yksi syy, miksi mieleen tulee varsinaisia musikaaleja ennen myös Jouko Aaltosen dokumentaarinen musiikkielokuva Kenen joukoissa seisot (2006). Yhteistä molemmille on ennen kaikkea surumielisvoittoinen herkkävireisyys. Filmin loppukuvien aikana nähdään katkelmia huomattavasti riehakkaammista esityksistä, joten valinnan voi olettaa olevan hyvinkin tietoinen. Hardwickin elokuvassa musiikkiesitykset tapaavat liikkua myös ajassa ja paikassa, mikä tekee niistä vapaasti kulkevan oloisia ilmaisun pidättyvyydestä huolimatta.

Elokuvan pääosissa on kaksi nuorta kykyä, joista soveltuvien ulkomuotojensa lisäksi Elli Vallinoja lienee valittu lähinnä musikaalisten kykyjensä ja Chike Ohanwe ilmeisesti rohkeutensa tarttua tehtävään ansiosta. Kummankin näyttelijänkyvyissä on selvästi havaittavia puutteita ja heidän hyvin erilaiset tapansa näytellä saavat aluksi pääparin näyttämään jotenkin eripariselta. Elokuvan mittaan erot kuitenkin tukevat tarinaa, jossa erot täydentävät toisiaan ja jonka lopputulos on tietysti selvä.

Elokuvan suomalaisuus on oivallisesti nykyaikaistettu, se kertoo erilaisista etnisistä taustoista tulevista ihmisistä tekemättä asiasta numeroa. Neil Hardwick siis on kuin onkin onnistunut tekemään kohtuullisen onnistuneen ja varsinkin hyvin suomalaisen musikaalin, vaikka elokuva ei hänen monipuolisella urallaan huippukohdaksi nousekaan.