A Late Quartet valkokangas

Musiikkiteoksen esittäminen voi olla kuin urheilusuoritus. Täydellisen toteutuksen eteen tehtävä työ vaatii yhtenäisen joukkueen, joka on valmistautunut myös pettymyksiin. Esteiden tullessa eteen ne pitää ylittää, sillä varaa pysähtymiseen ei ole. A Late Quartetin tarinassa muusikot valmistautuvat Ludwig van Beethovenin 14. jousikvarteton esittämiseen kuin viestimatkan juoksuun. Pitkä teos vaatii soittajiltaan täydellistä harmoniaa ja keskittymistä, mikä ei jätä ulkopuolisille ongelmille tilaa.

Maailmankuulun The Fugue String Quartetin valmistautuessa juhlistamaan 25-vuotis taivaltaan, ilmoittaa sellisti Peter (Christopher Walken) jäävänsä eläkkeelle, koska hänellä on diagnosoitu alkava Parkinsonin tauti. Päätöksiä kvartetin tulevaisuudesta on tehtävä ja rauhallinen yhteiselo järkkyy, kun egot ja tunteet myllertävät kulisseissa. Robert (Philip Seymour Hoffman) on kyllästynyt soittamaan kakkosviulua, mutta perfektionistinen Daniel (Mark Ivanir) ei halua luovuttaa paikkaansa johtajahahmona. Robertin vaimo Juliette (Catherine Keener) taas velloo surussaan, eikä halua hyväksyä Peterin sairautta.

Kvarteton keskinäinen dynamiikka on A Late Quartetin keskiössä. Hierarkkiset valtasuhteet ja taiteelliset erimielisyydet on haudattu vuosien saatossa yhteisesti, mutta kun muutos on pakon sanelema, nousevat ne uudestaan pinnalle. Kvarteton vahvuuksille rakentunut ura on tehnyt heistä kuuluisan, mutta kun yksi ihminen poistuu yhtälöstä, voi vahvuuksien alta paljastua säröjä. Työsuhteiden lisäksi pitkä taival on kasvattanut heistä perheen, mikä vaikeuttaa etäisyyden ottamista tilanteeseen. Perspektiiviä kvartetin yhteistyölle tuo Julietten ja Robertin tytär Alexandra (Imogen Poots), joka tarkastelee heitä yksittäisinä henkilöinä, ei ryhmänä. Tämä näkökulma on välillä jopa itse muusikoilta hukassa.

Elokuvan sydän on sen näyttelijäryhmä ja tiivis työskentely kantaa lopputulosta. Catherine Keener on erityisen koskettava haavoittuvana Juliettena, joka ottaa oppi-isänsä sairauden vastaan kaikkein rankimmin. Myös Christopher Walkenin Peter on yllättävän pienieleisesti tehty tutkielma miehestä, joka on menettämässä muusikon taitonsa sairaudelle. Käsikirjoitus tukee hienosti elokuvan hahmoja ja paljastaa pikkuhiljaa uusia kerroksia heidän henkilökohtaisista taustoistaan välillä yllättävälläkin tavalla. Monisärmäiset hahmot ovat hiottuja ja ruokkivat vahvoja roolisuorituksia.

A Late Quartet on erittäin näppärä elokuva. Taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta monipuolisemmin kuvannut François Ozonin Vieras talossa (2012) oli valkokankailla jo alkuvuodesta, eikä A Late Quartet lisää siihen keskusteluun sinänsä mitään uutta. Toisaalta sen painotukset ovat enemmän henkilödraamassa ja sen ote taiteeseen on mystifioivampi. Elokuvan dialogi on kaunista ja oivaltavaa joskin hieman teatterimaista. Mikään huimaavan elokuvallinen tarina se ei ole, mutta erittäin taidokkaasti näytelty draama on täynnä hienoja kohtauksia ja monologeja. Se myös kutsuu katsojansa keskittymään onnistumisen hetkiin eikä virheisiin, mikä laadukasta elokuvaa katsoessa on helppo tehdä.