From Hell valkokangas

Alan Mooren ja Eddie Campbellin ylistettyyn sarjakuvaromaaniin perustuva, pitkään odotettu From Hell pursuaa sanottavaa ja visuaaliseen muotoon puettua sosiaalista paatosta. Ehkä juuri runsaan aineiston lopullisesta jäsentymättömyydestä johtuen se ei aivan osu maaliinsa. Hughesin ohjaajaveljesten käsiin annettu filmatisointi tarjoaa runsaasti aihioita kaikkien salaliittoteorioista vähänkään innostuneiden pohdiskeluille. From Hellin salaliittokuvio uudelleen valottaa lisäksi parhaan JFK-perinteen mukaisesti yhteiskunnallisia viittaussuhteita pinnalta yllättävällä, mutta pohjimmiltaan odotetulla tavalla. Rikoksen tekotavassa, motiiveissa ja sen tekijöissä on siis paljon yllättävää, mutta nämä pintarakenteet lähinnä vahvistavat sen mihin olen ennestäänkin uskonut: Pahinta väkivaltaa, mustinta pahuutta, kumpuaa yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, jonka taustalla taas on ennen kaikkea yläluokan sokea ja välinpitämätön tekopyhyys. Tämän teeman kuljettaminen syvemmälle kuin toteamuksen tasolle ei olisi filmiä ainakaan heikentänyt.

Mooren ja Campbellin eepos pohjaa Mooren huolelliselle ja innostuneelle tutkimustyölle. Mies on kertonut lumoutuneensa Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden, motiivin ja tämän "ensimmäisen modernin sarjamurhaajan" Lontoon East Endissä paloittelemien viiden prostituoidun elämänvaiheiden selvittelystä paljon aiottua syvemmin, kuten kunnon ripperologin kuuluukin. Historiallisen näkemyksen syvyydestä on sanottu johtuvan sarjakuvan kasvamisen murhatutkimusta isommaksi asiaksi, läpileikkaukseksi 1800-luvun lopun helvetistä nimeltä Lontoo ja länsimaisesta yhteiskuntajärjestyksestä laajemminkin. Sarjakuvankin tarina vilisee vapaamuurareita ja mystisiä rituaaleja, mutta sen yhteydessä on jatkuvasti korostettu, etteivät Moore ja Campbell milloinkaan sorru helppoon campiin.

Hughesin veljekset ovat hekin ehtineet osoittaa sosiaalisen silmänsä terävyyden ainakin erinomaisessa ryöstöelokuvassaan Dead Presidents. Samaa viiltävyyttä ei From Hellissä saavuteta kuin väläyksittäin. Hughesien elokuva lipuu monin paikoin syvälle camp-rajan tuolle puolen. Johnny Deppin Abberlinesta on tehty eräänlainen Frank Blackin esi-isä. Roolihenkilöstään hiukan hämmentyneeltä vaikuttava Depp kiskoo sivutyökseen oopiumia ja muita myrkkyjä. Kamapäissään hän sitten näkee väläyksiä murhaajan ajatuksista ja veritöiden tapahtumapaikoista.

Tarinankerronnassa on sen verran kiire, että salaliittokuvion mystisempi vapaamuuraripuoli jää aika tavalla tyhjän päälle. Tämä on harmi. Uskonnollis-poliittinen fanatismi antaisi esimerkiksi juuri Millenniumin (joka tältäkin osin jatkuvasti nousee mieleen) mallin mukaisesti eväitä provokatiiviseenkin yhteiskuntanäkemykseen. Filmin loppupuoli tosin tarjoaa muutaman aivoja ravisuttavan ahaa-elämyksen Viiltäjän oikean etunimen ja motiivin alkaessa valottua.

From Hellin ansiot, joiden ansiosta sen kyllä hyvin viihtyen katsoo, löytyvät visuaalisesta kekseliäisyydestä ja keskimäärin onnistuneesta näyttelijäntyöstä. Inhofantastinen East End risteyttää kiehtovasti arkirealismia synkeään satumaailmaan. Heather Grahamin valintaa Mary Kellyn keskeiseen osaan voi olla vaikea perustella millään taiteellisilla tekijöillä, mutta esimerkiksi Katrin Cartlidge, Robbie Coltrane ja Ian Richardson tekevät sivuosissa nautittavaa jälkeä.