Cabin Fever valkokangas

Massaviihdekauhulla ei mene hyvin. Tilauksensa sillä kyllä on. Varttumisiässä seksuaalisuutensa heräävillä kun on tapana kieriskellä pelottelujen, lihanpalojen ja tissien parissa. Samalla tulee käytännöllisesti tyydytettyä ihmisluonnon kaikki jalot halut ja himot. Koskapa näiden elokuvien tarkoitusperät ovat korkeakulttuurisesta taiteenluonnista takavasemmalla, on tekeleet askarreltu kasaan aina samoista palikoista. On kaiketi sanomattakin selvää, että näillä rakennusohjeilla ei persoonallisia teoksia saada kasaan kuin muutamia. Ja ne lajinsa omaperäiset on tehty jo kauan sitten.

Cabin Fever on pelkkä hutero palikkakasa. Se yrittää olla ronski, mutta Amerikassa kun ronskiuteen riittää pelkkä tissin vilautus, päätyy syltty olemaan enemmänkin lattea. Joukko nuoria jossain mökillä, vitsauksena jotain kummallista ja vastassa vähemmän ystävälliset paikalliset. Tuttuja palikoita. Teinien kohkaamisessa ei ole mitään mielenkiintoista saati jännättävää. Tekeleessä ei onnistuta luomaan kiinnostavia ryhmän sisäisiä jännitteitä, ja kun verellä läträämistä on tullut nähtyä jo muutaman kuutiolitran verran, ei ainakaan tällä videosukupolven katsojalla ollut innosta paljoa hihkumista.

Tylsyys on kauhuelokuvan tympein riippakivi. Groteski huumori edellyttää aina näkemystä ja oivaltavuutta, mistä Sam Raimin Evil Deadit ovat hyvä esimerkki. Cabin Feverissa ei naurulankaa ole juuri kerästä purettu, liekö edes yritetty. Epämuodostuneiden vuoristolaisten lahtauspuuhista kertovassa Ihmisjahdissakin oli enemmän ytyä kuin tässä mökkihöperyydessä.