Aavelaiva valkokangas

Viime viikkoina ensi-iltaan on tullut peräkkäin kauhuelokuvia, jotka osaltaan tuntuvat kaikki viestittävän samaa asiaa: yksi lajityypeistä kekseliäimpiä on menettänyt kykynsä kehitellä mitään puhuttelevaa edes ilmaisun tasolla. Eletään ilmeisesti jonkinlaista suvantokautta, jossa vanhan lämmittely tarjoaa ainoaa kytevää lohtua omien ideoiden täydelliselle puutteelle. 28 Days Later (2002) potki hereille eläviä kuolleita - vaikka paikoitellen jopa ihan mukiinmenevästi. Viime viikolla teattereihin tullut The Ring (2002) taas kapsahti kuuseen niin kuin vain voi. Tästä syystä onkin ikävä sanoa, että tämän viikon aavesäikyttely, Steve Beckin Ghost Ship, jatkaa aivan samoilla linjoilla.

Laivahylkyjä työkseen pelastava kaveriporukka saa vihjeen miehistöä vailla ajelehtivasta valtamerialuksesta. Ja koska rahaa ei koskaan ole kenelläkään liikaa, päätetään yhteistuumin ottaa selvää, miten arvokkaasta paattirauniosta on oikein kysymys. Hetken aikaa tuntuukin siltä, että pelastusporukka iski kultasuoneen, koska kysymys on 40 vuotta sitten kadonneesta, kuuluisasta italialaisesta loistoristeilijästä. Mutta Murphylle (Gabriel Byrne), Eppsille (Julianna Margulies) ja kumppaneille käy nopeasti tuskallisen selväksi, että on erittäin hyviä syitä sille, miksi aavelaiva seilaa merellä ilman ainuttakaan elävää miehistön jäsentä tai matkustajaa.

Teknisesti Ghost Ship on aivan kelpo tavaraa. Ohjaaja osaa käyttää hyväkseen kymmenien vuosien patinoimaa laivahylkyä, sen likaisia ja rappeutuneita käytäviä, hyttejä ja tanssisaleja. Mieleenpainuvimmat kohdat elokuvassa sijoittuvatkin sen alkuun, kun pelastusryhmä tutkii aavealuksen eri osia. Kauhuelokuvien kompastuskivi onkin harvoin niiden toteutuksessa, vaan siinä nimenomaisessa tarinan käänteessä, jossa yliluonnollisia tapahtumia aletaan selittelemään katsojalle. Tässä vaiheessa juonelliset ratkaisut vaikuttavat usein täysin kestämättömiltä tai tuulesta temmatuilta. Tämä rasittaa myös Beckin merikummittelua, jossa oltaisiin selvitty vähemmälläkin selittelyllä tai muka-yllättävillä takinkääntämisillä.

Siis, ei mitään ihmeellistä, ei mitään ihmeellisen huonoakaan. Ghost Ship edustaa perinteistä keskitien kulkijaa, jolta on turha odottaa omaa ääntä tai edes kunnon hiuksia nostattavia hetkiä. Tapahtumat onnistutaan kuitenkin kutomaan edes sen verran tiiviisti, ettei katsomossa nyt koko ajan tarvitse kelloa vilkuilla. Joskus haluaisin kirjoittaa kauhuelokuvasta, että menkää katsomaan sitä, jos uskallatte. Nyt täytyy taas kerran tyytyä vain toteamaan tylsästi, että menkää katsomaan jos jaksatte vaivautua.