Jackass: The Movie valkokangas

Astun epäilemättä sen verran heikoille jäille, että monet teistä ovat kanssani täysin eri mieltä. Väitän siitä huolimatta, että alun perin Music Televisionilta kotoisin oleva Jackass on keskeisempää kulttuurimme sydänverta kuin monet niin sanotut korkeakulttuuriset tuotokset. Tai ainakin se omana omituisena itsenään edustaa yhteiskunnallemme olennaista ja ominaista oiretta. Vaarallisille tempuille, itsensä satuttamiselle ja viimeiseen asti viedylle alapäähuumorille perustuva konsepti kosketti välittömästi myös suuren yleisön hermoja, niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt Johnny Knoxvillen johtama hörhöporukka koheltaa yhtä lailla elokuvateatterien valkokankailla.

Jackass: The Movie on täsmälleen samaa kuin television pikkuveljensäkin. Se koostuu irrallisista kohtauksista toinen toistaan päättömämmistä älyttömyyksistä, jotka saavat toiset nauramaan hervottomasti ja toiset voimaan fyysisesti pahoin. Elokuvassa muun muassa romutetaan vuokra-auto, syödään virtsalla maistettua lunta, yleisesti pahoinpidellään sekä itseä että vierustoveria, kieritään hiirenloukkujen päällä, härnätään kaikkia mahdollisia ihmisiä ja lopuksi vielä työnnetään lasten leikkiauto peräsuoleen, jonka jälkeen siitä mennään ottamaan röntgen-kuvia. Ja kaikella tehdyllä näyttää olevan vain kaksi tarkoitusta: satuttaa tekijää ja naurattaa paikalla töllisteleviä kavereita. Katsojan osa tässä kaikessa on Knoxvillen luotsaamalle porukalle täysin toissijaista. Parhaat naurut nauretaan kameran edessä. Elokuvaversio on tietysti myös monin kerroin edeltäjäänsä rankempi. Jackass: The Movie ei välttämättä olekaan soveliasta katsottavaa niille, jotka saavat kylmiä väreitä jo televisiosarjasta. Enkä nyt tarkoita vain kirosanojen määrää.

Miksi sitten kukaan maksaisi elokuvalipun hinnan siitä, että saa töllistellä miten älyvapaa miesjoukko teloo toisiaan ja itseään? Vastausta kukin etsiköön omasta itsestään. Jotkut katsovat masokistisia temppuja siksi, etteivät itse koskaan uskaltaisi tehdä vastaavaa. Toisia se vain naurattaa hervottomasti. Ja niin edelleen. Oleellisempaa onkin kysyä, miksi ihmiset nauraen satuttavat itseään esitellen sitä televisiossa ja elokuvissa. Johnny Knoxville antaa alligaattorin purra nänniään samasta syystä kuin joku toinen ottaa genitaalilävistyksen. Steve-O ampuu ilotulitteita takapuolestaan siinä missä joku toinen haluaa polttotatuoinnin. Oli kysymys itsensä kanssa kilvoittelusta tai pelonvoittamisrituaalista, ero ei niinkään ole motiiveissa vaan siinä, että Jackass-ryhmä paistattelee julkisuudessa tietäen meidän haluavan juuri sitä. Eikö tämä muka ole loogista kulttuurissa, jossa vain konkreettinen ja näkyvä tulos kelpaa hyödyllisyyden mittariksi? Ja eikö kivun ja nautinnon ulkoistaminen sekä julkistaminen oirehdi ilmapiiristä, jossa kaiken tulee olla välittömästi todettavissa pankkitileillä, työpanoksessa tai vaikkapa ruumiissa?

Filosofi Friedrich Nietzsche nosti peilin ihmisen eteen ja näytti tämän kaikessa rumuudessaan, epätoivossaan ja vastenmielisyydessään. Samalla hän kehotti: Ecce homo, katso ihmistä. Kömpelöllä tavallaan Jackass: The Movie tekee samaa. Sen edessä hurskastelu on turhaa. Pidät siitä tai et, Knoxvillen ja kumppaneiden anarkismi ravisuttelee kulttuurisia tuntoja aikana, jolloin ihmiset tarvitsevat kivun kokemusta tunteakseen olevansa elossa. Tätä me yksinkertaisesti ja yksinkertaistetusti olemme.