Ei kiitos valkokangas

Kotimainen elokuvavuosi alkaa suunnilleen siitä, mihin viime vuosi loppui. Eli ihmissuhdekomedialla. Vaikka Saara Cantellin parin viikon takainen Ainoat oikeat oli romanttinen komedia ja Samuli Valkaman Ei kiitos edustaa parisuhdekomediaa, on elokuvissa paljon samaa.

Visuaalisesti kovin samanlaisten elokuvien ääniraidoilla soi trendikäs hissijatsi, tosin sillä erotuksella, että tällä kertaa musisoinnista vastaa suomijazzin kärkinimi Timo Lassy. Seksillä on molemmissa elokuvissa keskeinen rooli ja ajanhengen mukaisesti seksuaalisesti aktiivinen on nainen.

Kaava on jokseenkin sama kuin Johanna Vuoksenmaan viime vuoden hittikomediassa 21 tapaa pilata avioliitto. Vaikuttaakin siltä, että tuotantoyhtiöissä on tullut kiire ottaa konseptista kaikki hyöty irti. Tosiasiassa elokuvatuotannot ovat se verran verkkaisia projekteja, että menestysreseptin kopioinnin sijaan kyse on tämän hetken elokuvatrendistä, joka mielenkiintoisella tavalla havainnoi aikaamme.

Ei kiitos kertoo Helistä (Anu Sinisalo) ja Matista (Ville Virtanen). He ovat olleet pitkään yhdessä, mutta vällyjen alla ei vähään aikaan ole ollut vipinää, mikä tuskastuttaa Heliä. Kun mieheltä ei saa, Heli lankeaa seksisuhteeseen nuoremman miehen kanssa.

Anna-Leena Härkösen samannimiseen menestysromaaniin perustuva tarina käsittelee humoristisella otteella parisuhteen nuupahtamista. Kuuluisien ruuhkavuosien jälkeen, kun lapset eivät tarvitse enää ympärivuorokautista holhoamista, yhdessäololle on enemmän aikaa mutta onko parilla enää tällöin mitään yhteistä? Tätä kysymystä monet pariskunnat ratkovat todellisuudessakin, joten tarinalla on taatusti vastaanottopintaa yleisössä.

Aiheen syvällisempi käsittely uuvahtaa kuitenkin turhiin ylilyönteihin ja asioiden yksinkertaistamiseen helpon komedian ehdoille. Hyvä esimerkki on Matti. Koska seksi ei kiinnosta Mattia, hänet karrikoidaan nyhveröksi, joka alkaa syödä pähkinöitä kesken suihinoton. Toki tällaisista hahmoista ja tilanteista saadaan aikaan naurua, mutta varsinainen asia hukkuu kevyen hörötyksen alle. Ja kun hahmot ja tilanteet eivät ole uskottavia, samaistuminen on vaikeaa vaikka kuuluisikin elokuvan keski-ikäistyvään kohderyhmään.

Onneksi näyttelijät ja Härkösen luonnikas dialogi pelastavat elokuvan viihdyttävän puolelle. Tässä onkin merkittävin ero Ainoat oikeat -elokuvaan, joka heikon tarinan lisäksi sortui kehnoon näyttelijäntyöhön sekä ennen kaikkea kömpelöön dialogiin. Ihmissuhde-elokuvissa puhutaan paljon, joten dialogilla on merkitystä.

Samuli Valkaman debyyttielokuvaan Hulluna Saraan (2012) verrattuna Ei kiitos on rakenteeltaan ryhdikkäämpi ja kerronnaltaan sujuvampi. Lopputulos on helposti katseltavaa elokuvaa, joka ei liiemmin rasita aiheen vakavammilla pohdinnoilla. Elokuvan jättämä merkittävin muistijälki lienee siinä, että "pepsi" saa elokuvassa kokonaan uuden merkityksen.